Don Bluthilla eivät olleet palikat kovinkaan kaksisessa järjestyksessä 1990-luvun alkuvuosina. Studio ei aiemmilla elokuvillaan ja videopeleillään aina ollut kyennyt täysin kuittaamaan tuotantokustannuksiaan, ja rahoituksesta sekä levityksestä vastanneet tahotkin pistivät lamavuosina kukkaronnyörinsä tiukemmalle. Tulevista elokuvista oli kuitenkin sovittu jo vuosikausia etukäteen, joten taiteellisesta näkemyksestä jouduttiin monessakin suhteessa joustamaan ja varat sitoumusten suorittamiseen raapimaan vähän mistäkin. Kertaalleen sulku-uhan alla riippunut studio päätyi palkkaamaan irtisanomansa henkilöstönkin saadakseen työnsä kunnialla tehdyksi. Sittenkin Disney lanasi armotta kilpailijansa lippuluukuilla.
H. C. Andersenin satuun perustuva Peukalo-Liisa on hämäävän söpö ja lapsekas psykologinen kauhuelokuva mummon eläintilalle syntyvästä sormenpään korkuisesta tyttösestä. Kaikkien muiden 1990-luvun animoitujen kaunotarten tavoin myös Peukalo-Liisa unelmoi elämänsä satuprinssistä. Kyseinen sankari tupsahtaakin tyttösen puutarhaan jalon keijukaisprinssin muodossa. Ennen onnellista loppua naiivi ja avuton Peukalo-Liisa kuitenkin tempaistaan seikkailuun erilaisten häntäheikkien ja huijareiden kynsissä. Jokainen tarinan roistoista kuvastaa turhamaisuuden, ulkokultaisuuden ja ahneuden kaltaisia perinteisiä paheita, kun taas Peukalo-Liisa itse on kuin neitseellisen puhdas.
Don Bluth on kertonut Peukalo-Liisan käsikirjoitusprosessin olleen poikkeuksellisen hankala: Toimeen pestatun käsikirjoittajan kuukausikaupalla työstämä vedos oli pettymys, ja Don itse joutui lopulta viimeistelemään käsiksen muutamassa viikossa ennen sovitun takarajan täyttymistä. Peukalo-Liisan tarina onkin periaatteessa erittäin suoraviivainen ja sisällöltään minimaalinen, eikä elokuvan hahmoissa juuri ole pintatasoa syvällisempää persoonallisuutta. Koska kyseessä on animoitu elokuva, pystyi Don tiimeineen pelastamaan paljon ulkoisella designillaan. Monet elokuvan hahmoista ovatkin musikaalille osuvasti kuin karikatyyrejä aiempien vuosikymmenten elokuvatähdistä ja musikaalihahmojen stereotypioista: voin vaikka vannoa, että esimerkiksi Gilbert Godfreyn esittämä kuoriaishahmo on saanut kimmokkeensa Vincent Pricelta.
Kuulen huokailua ja hampaidenkiristelyä ruudun toiselta puolen, mutta totta se on: Peukalo-Liisa on musikaali. Musiikeista vastaavan Barry Manilowin kunniaksi on erikseen mainittava, että tämän säveltämät laulut ovat harvinaisen tarttuvia ja sanoituksiltaan hauskoja kuunnella, eli parhaimmillaan kaikkea muuta kuin tylsiä ja kaavoihin kangistuneita Disney-plagiaatteja – myös suomeksi laulettuina. Jos ikinä kokisin Peukalo-Liisan kaltaista eksistentiaalista kauhua ja avuttomuutta itseäni suurempien voimien ahdistamana, haluaisin ehdottomasti kuulla puhuvan hiiren laulavan Barry Manilowin aiheesta pilke silmäkulmassa säveltämän kappaleen. Saa sitä aikuinen mieskin unelmoida…
Omaan makuuni Peukalo-Liisa on huomattavasti mainettaan parempi elokuva. Täydellisessä maailmassa Peukalo-Liisa olisi ehkä kyennytkin pelastamaan Donin studion tuholta, mutta milloinkas maailma olisi täydellinen ollutkaan? Jopa aiemmin mainittu hiiren suusta kuultu Manilowin kappale sai kunnian ensimmäisestä animoidun elokuvan voittamasta Razzie-pystistä. Että ossaakin olla tympheetä ja silleen.
