John (Donald Sutherland) ja Laura (Julie Christie) ovat Venetsiassa toipumassa henkilökohtaisesta tragediasta. Sittemmin asiat alkavat mennä oudoiksi ja jopa skeptisempi John alkaa nähdä vähemmän helppotajuisia asioita.
Alan Scott ja Chris Bryant rustasivat sovituksen Daphne Du Maurierin tekstistä ja brittiläinen Nicolas Roeg ohjailee. Kova on ukoilla yritys, mutta suurin osa yrityksestä valuu hukkaan. Hukka ei ole susi tässä tapauksessa, vaikka lopputulos onkin petojen sukua.
Donald Sutherland ja Julie Christie ovat elokuvan erittäin anonyymi ja realistinen duo päärooleissa. Se tarkoittaa hienovaraisuutta, inhimillisyyttä ja sitä tiettyä synkroniaa minkä toisilleen erittäin tutut ihmiset saavuttavat. Yhdeksi henkilöhahmoksi voi liittää Venetsian, tuon pitkän historian omaavan kaupunkirotiskan mikä homehtuu ja lahoaa silmissä.
Vaikka pääroolit ovat hyviä ja elokuvan miljöönä palveleva Venetsia on kaikkea muuta kuin turistillinen, niin suurin ongelma onkin käsikirjoituksessa. Hahmot ovat staattisia eikä mitään todella repäisevää käännettä tapahdu missään vaiheessa ja loppukäännekin on pelkkä huonosti pohjustettu viritelmä. Mukana on muutamia hienoja hetkiä, mutta ne ovat pelkkiä pilkahduksia uuvuttavassa nollasuossa. Tässä elokuvassa ei yksinkertaisesti tapahdu [U]mitään[/U] mielenkiintoista.
Hieno miljöö ja muutamia hyviä hetkiä, mutta kokonaisuus on pelkkää tylsistyttävää jankkausta mikä ei johda minnekään. Reilu puolitoista tuntia elokuvaa missä on juonta ja tapahtumia vajaaseen puoleen tuntiin. Kaikki muu on pelkkää sahajauhoa. Tämän leffan elvytykseen ei riitä oven läpi syöksyvä ja Magnumilla aseistettu rumilus. Edellä mainitun pyssymiehen lisäksi tämä leffa kaipaa moottorisahamurhaajan, pari hampaisiin asti aseistettua ritaria ja Carolina Reaperia ahmivan Playboyn keskiaukeamatytön ja mitään em. piirrettä ei mukana ole. Ajanhukkaa, mutta Roeg onneksi saa sen toimivaksi ajanhukaksi.
