Kuinka paljon ihmisten käsitykseen ja ennen kaikkea kokemukseen rakkaudesta vaikuttaa, miten se esitetään elokuvissa? Järjestelmällisesti rakkaus on elokuvissa jotain, mitä täytyy kohdella kuin heikkoja jäitä. Varovaisesti hipsiä ja tikulla tökkiä aina eteensä, ettei jää vain petä alta. Joko elokuvan naishahmo tekee kaikkensa ja vielä enemmän pitääkseen miehestään kiinni tai sitten mieshahmo juoksee lentokenttien läpi ja uhraa viimeisetkin ylpeyden rippeensä ettei vain menettäisi elämänsä rakkautta.
The Big Sick kertoo Kumail Nanjianin tarinan (esittää itseään) – kuinka hänen perheensä muutti Pakistanista Yhdysvaltoihin ja Nanjiani lähti stand-up-komiikkaan, tapasi valkoisen amerikkalaisen naisen, Emilyn (Zoe Kazan) ja rakastui. Kuinka sitten Emily sairastui kuolemanvakavasti ja Nanjiani joutui syvempään ja läheisempään suhteeseen hänen vanhempiensa (Holly Hunter ja Ray Romano) kanssa, kuin koskaan tyttöystävänsä kanssa ehti tutustumaan.
Hienointa The Big Sickissa on se, että rakkaudesta tulee toisarvoinen. Pitämällä tarinan keskiön elämän ja kuoleman kysymyksissä – rakkaus näyttäytyykin paljon vähäisempänä, kuin siinä jalustalla, jossa sitä palvotaan kaikissa muissa romanttisissa elokuvissa. Rakkaudesta tehdään pesunkestävää. Sitä käsitellään kuin kulunutta paria rukkasia. Sitä ei kohdella kuin Ming-vaasia, jota päin ei uskalla edes katsoa, ettei se vaan mene rikki. Rakkaus ei ole jotain, missä täytyy kävellä kuin heikoilla jäillä. Rakkaus on jotain, mistä voi välillä jopa luopua kokeillakseen oliko sitä edes alunperin olemassa.
Välillä ärsyttävänäkin heppuna näyttäytynyt Kumail Nanjiani, vahvoine kulmakarvoineen ja nasaalin äänensä kanssa, ei huuda romanttisen elokuvan miessankarin tyypillistä habitusta. Silti elokuvan jälkeen hänestä jää käteen maailman kultaisimman miehen kuva. Ja sitä jää vaan ihmettelemään, että koska joku päätti ettei kiltteys ole seksikästä?
Mitä Holly Hunter ja Ray Romano tekevät roolitöillään, on jotain, mitä en ole myöskään nähnyt ennen. Näyttelijän työ nimittäin usein perustuu siihen, että yritetään tehdä katsojaan vaikutus. Tätä lähdetään usein hakemaan suurilla eleillä, huutokohtauksilla ja kaikenlaisen draaman hakemisella – oli se äänen painotukset tai muut vastaavat tehokeinot. Hunter ja Romano menevät päin vastaiseen suuntaan. On kuin he haluaisivat sulautua osaksi sairaalan seinällä olevaa tapettia. Eivät tee mitään meteliä itsestään. Sitä kautta he saavuttavat huomaamattoman aitouden, joka iskee sydämeen kovempaa, kuin yksikään roolityö on aiemmin lyönyt.
Aitoudesta puhuu se, että elokuva on hauska yrittämättä olla hauska. Koomiset tilanteet syntyvät maanläheisyydestä ja arkisuudesta, johon katsoja pystyy samaistumaan. Kuinka joku hahmo saattaa nolona seistä väärässä paikassa väärään aikaan. Kuinka toinen hahmo ei löydä oikeita sanoja, vaikka yrittää moneen kertaan.
Yhdellekään hahmolle ei ole syötetty suuhun valmiiksi täydellisiä monologeja, nasevia comeback-lausahduksia tai osassa kohtauksista edes mitään vuorosanoja – vain epämääräisiä äännähdyksiä, jotka jäävät puolitiehen matkaa, kun hahmo tuleekin toisiin ajatuksiin. Elokuva elää ja hengittää hetkessä. Se tuntuu siltä, kuin se tapahtuisi ensimmäistä kertaa sinun silmiesi edessä. Tälläistä elokuvantekemistä ei saa tarkastella juuri koskaan.
Romantiikka on usein imelää. The Big Sick tekee siitä kuitenkin hyvin sulatettavaa. Sanotaan että romantiikka on nykyaikana kuollutta. Ritarillisuus ja toisen huomioon ottaminen voidaan nähdä jopa hyökkäävänä eleenä. Se, miten The Big Sick onnistuu luomaan niinkin tylsistä asioista, kuten Uber-taksista romanttisen elementin pääparin välille, oli silmiä avaavaa. Romantiikka syntyy pienistä asioista. Kuten se, että kahdella ihmisellä on samanlainen maku 60-luvun zombie-elokuvista ja heidän keskustelunsa muodostuvat pitkälti niiden ympärille. Romantiikka ja aitous kävelevät käsi kädessä auringonlaskuun.
