Jo heti ensimetrit paljastavat että Panic Room on huomattavasti keskivertoa parempi jännityselokuva. Sen huima visuaalisuus joka ilmentyy uskomattomina kamera-ajoina ja synkkänä värimaailmana viimeistään paljastavat että ohjaajan pallilla istuu David Fincher. Äijän aikaisempaa tuotantoa tarkkaillessa voidaan Panic Roomia pitää lähes minimalistisena pläjäyksenä.
Avioerosta toipuva nainen muuttaa tyttärensä kanssa uuteen miljoonakämppään. Kyseessä on kiva pieni kaupunkilukaali jossa on huoneita monessa kerroksessa, hissi ja erikoisvarusteltu turvahuone johon voi sulkeutua pahalta maailmalta. Huoneen olemassaololle paljastuu uusia ulottuvuuksia hyvin pian. Kolmen pikkurikollisen joukkio, joka luulee asunnon yhä olevan tyhjillään, murtautuu sisään paniikkihuoneen kätkemä sisältö mielessään…
Fight Clubin jälkeen Fincherin teoksilta voidaan tietenkin odottaa suuria. Perinteisen jännitysleffan elementtejä sisältävä perustarina onkin oikeastaan Fincheriltä ihan nappi veto. Sen avulla viimeistään hemmo todistaa olevansa mainio ohjaaja myös ilman mitään sen kummempia, elämää suurempia filosofioita. Pieni miljöö ja vain muutaman henkilön ympärillä pyörivät tapahtumat on intensiivistä seurattavaa. Tutut tummat sävyt siivittävät tiukkatunnelmaista kissa ja hiiri-leikkiä joka sijoittuu vain ja ainoastaan vähän suurempaan asuntoon.
Fosterin ja tiukan Fincherin ohjauksen varaan nojautuva leffa onnistuu niin hyvin kuin se vain on mahdollista. Tällä kertaa ei pohdiskella maailman menoa sen kummemmin, eikä oteta kantaa kapitalismin synnyttämään mustaan maailmaan. Kyseessä on siis ihan tyylipuhdasta jännitysviihdettä taidokkaasti esitettynä.
