Bart-eno (Bob Hoskins) on kouluttanut nuorena löytämästään kiinalaispoika Danny The Dogista (Jet Li) henkivartijansa ja tappokoneensa, mikäli bisnekset eivät suju suunnitelmien mukaisesti. Danny asuu kolkossa kellarihuoneessa virikkeinään nyrkkeilysäkki ja aapinen. Hän hädin tuskin osaa englantia, hänellä on kaulapanta ja hänet on koulutettu tappamaan ja sen Danny todella taitaa. Mutta yllätys, yllätys raa’an tappajan rinnassa sykkii silti hyvä sydän, jota pianonvirittäjä Sam (Morgan Freeman) ryhtyy kaivamaan esiin.
Elokuva on perinteinen tarina inhimillisyydestä ja siitä ettei kukaan ole läpeensä paha. Tarina on ennalta-arvattava, mutta toimii ja saa katsojan sympatiat puolelleen. Jet Li tekee hienon suorituksen Dannyna ja osoittaa draamantajunsa ja näyttelemisen taitonsa viimeistään tässä elokuvassa. Morgan Freeman näyttelee rauhallista ja sokeaa perheenisää omaan taiteelliseen tyyliinsä, ja Bob Hoskins vetää pahan miehen roolinsa kunnialla läpi.
Leffan jaksoi katsoa loppuun asti ja pidän sitä hyvänä. Taistelukohtaukset ovat leffan parasta antia ja varsinkin tuo ensimmäinen kohtaus, jossa Danny (Li) antaa todella paukkua, on näyttävää katseltavaa ja tulee mieleen, että kaveri voisi todella tehdä noista kaikista selvää. Sitä seuraavissa taistelukohtauksissa mennäänkin sitten jo vanhan tutun kaavan mukaan: kymmenen kaveria hyökkää päälle, mutta vain pari kerrallaan muiden ihmetellessä vieressä ja odottaen vuoroaan. Mitään yllättävää, eikä erikoista leffa ei pysty katsojalle tarjoamaan, mikä on harmi, sillä muuten täydetkin pisteet olisivat olleet mahdolliset. Ehkä elokuvasta olisi voinut tehdä pidemmän ja syvällisemmän, koska herkästä tarinasta huolimatta elokuva ei juuri koskettanut.
Danny The Dogia voi suositella kaikille, paitsi perheen pienemmille, sillä kyseessä ei ole lastenelokuva, vaikka nimestä niin voisi päätelläkin. No heh heh, mutta vakavasti puhuttaessa kyseessä ei ole pelkkä toimintapläjäys ja leffa uppoaa varmasti naiskatsojiinkin.
