Kärpänen-leffasta puhuttaessa suurin osa leffaihmisistä ottaisi esille David Cronenbergin 1986 valmistuneen ja Jeff Goldblummin & Geena Davisin tähdittämän kauhumässäilyn tuskin edes mainiten kolmisenkymmentä vuotta aikaisempaa originaalia. Originaali teos poikkeaa tunnetummasta versiosta aikamoisesti ja meininki on nostalgista, mutta ajansyömää.
Elokuvan tekijäryhmä on mielenkiintoinen joukko: ohjaaja Kurt Neumann ei koskaan nähnyt suurimman hittinsä menestystä, vaan hän menehtyi ennen suurta ensi-iltaa. Myös alkuperäistarinan kirjoittajan leffakokemukset jäivät tähän, joskin Playboyhinkin kirjoitellut journalistimies eleli vielä kymmenisen vuotta Kärpäsen jälkeen. Toista ääriosastoa eli aloittelijoita edustavat toisena käsikirjoittajana toiminut Aussi James Clawell, joka oli mukana vasta ensimmäisessä leffaprojektissaan ja miespääosan vetänyt aloittelija David Hedison (nimellä Al Hedison).
Kärpänen noudattaa samaa rataa mitä muutkin aikansa kauhuklassikot. Se on tavattoman viaton kauhuviritelmä, ja 2000-luvulla sen ratkaisuille on pakko hieman hymyillä. Kärpäsen piinaava surina, näyttelijöiden kököt repliikit ja ne säälittävät tehosteet muodostavat oman maailmansa.
André Delambre (Hedison) on viisas tiedemies, joka kaavailee maailmanparannusta keksintönsä toimesta. Hänellä on ihana vaimo Helena (Patricia Owens) ja nokkela poika Philippe (10-vuotias Charles Herbert). Heidän elämänsä on täydellistä ja Andrén raapustaessa kesken baletin neliöjuuria lappuihinsa, ja Helenan vain hymyillessä tälle viattomana, homma lipsuu kliseisyyden ja huumorin puolelle. No, seuraavaksi täydellinen 50-luvun perheidylli murskaantuu jo kuin kärpänen Iltiksen alle. Andrén huima koe epäonnistuu kärpäsen lennettyä sisään atomisiirtimeen. Loppu onkin keskivertoa tieteistarinaa.
Rainassa selvitellään ” Mutta kuka tappoi hänet prässillä?”– ongelmaa täysillä, kavahdetaan pikkuriikkisiä kärpäsiä ja kiljutaan. Hetkittäin surina on ”piinaavaa”, mutta samastahan syystä jokainen kesämökilllä aikaa viettänyt tai vaikkapa intin kesäleirillä vartiovuorossa kärvistellyt on hajonnut. Hetkittäin myös toivoisi, että tämän tylsän rainan nimi olisi ”Mäkäräinen” tai edes ”Hyttynen”.
Elokuvan hupaisin kohta on ehdottomasti se, kun Helena parkuu täysillä ”Give it to me! Give it to me!”, ja tietenkin puhuu siis kärpäsestä, hehe. Parit tahattomat naurut eivät leffaa paranna, vaan se jää paljon keskivertoa huonommaksi liian monella osa-alueella. Nostalgiapisteitä ei heru, ja Cronenberg ansaitsee uusioversiollaan tyrmäysvoiton.
Liekö sitten kohtalon ivaa vai mitä lie, mutta tätä kirjoitettaessa näytön ruudulle lensi kärpänen, joka häiriönsä vuoksi kärsi karmean lopun. Tapaus lähes nostaa pojot kahteen ja puoleen, mutta ei kuitenkaan: Kärpänen oli perin huono leffa. Transkriptiotemppuilusta kertovista leffoista harmillisesti flopannut Timelinekin (2003) taitaa olla paljon parempi ja vanhojen kauhupätkien osastolla Jack Arnold pieksee Kärpäsen reilusti.
