Vangitut on elokuva, jossa hajotetaan paljon asioita. Osiin pirstoutuvat näppäimistöt tai vessanseinät ovat vielä pieni ongelma, ihmisten hajoaminen sen sijaan on dramaattisempaa katsottavaa. Ja sitähän onnistuneen draaman/trillerin kuuluu ollakin pullollaan: arjesta havahduttavaa sekasortoa, tunteita nostattavan tapahtumaketjun kolinaa ullakolla hetkenä, jona on yllättävän yksin. Yksin siksi, että elokuvan hyvyys on vanginnut katselijansa ja napannut tämän mukaansa elämään väkevää kidnappausdraamaa vajaan kolmen tunnin ajan.
Vauhdilla vierähtävä kolmetuntinen on elokuvan aikajanalla lähes viikko. Sille välille pienten tyttöjen katoaminen ja näiden vanhempien jopa hulluutta kohden syöksyvät reaktiot levittäytyvät ja leviävät, roiskien lopulta verta seinille, kysyen koko ajan jälkiviisaasti: oliko se syyllisen vai syyttömän ihmisen verta? Ja jos oli, onko sillä edes väliä? Ja samalla kun syyllisyyden yleiskäsite asetetaan vaa’alle, leffa tulee liikuskelleeksi hieman samoilla kulmilla, joilla Oscar-voittajasuosikkeihin lukeutuva ja niin ikään pedofiliauhkakuvaa ja lynkkausmielialaa käsitellyt Jagten jo vuosi sitten liikkui. Menetyksen kokeneen kosto on silmitön, eikä ole väliä, onko pahaa oloa poistavien lyöntien kohde edes oikea. Kunhan joku silmä saa osuman.
Jagtenin lisäksi mieleen juolahtavat lukuiset pohjoismaiset rikoselokuvat lohduttomuuksineen ja pulloon tarttuvine hahmoineen, palapelimäisine juonineen. Beck- ja Wallander-fanit nauttinevat, kun yleisilme on tummahko, jenkkilähiön lumettoman joulun pihat valmiiksi kuin surujuhlaan valmistautuvia, ja kun ei ole yhtä ultimaalista hyvää sankaria. Kaikilla on omat haamut taakkanaan. Jóhann Jóhannssonin pelkistetty musiikki liikuttelee niitä haamuja onnistuneesti. Hatunnosto myös sille tuntemattomalle nerolle, joka vihdoin keksi, että Radioheadin Codex on kuin luotu elokuvamusiikiksi.
Vangituilla ei ole tukenaan jäätävää Mads Mikkelseniä, tuota aikamme Hannibalia, ja ehkä siksikin québeciläisohjaaja Villeneuven teos jää vuoden 2013 unohdetuksi helmeksi, mutta Mads-tason hirmuvireeseen ohjaaja/leffa amerikkalaistähtösensä sysää. Hugh Jackman jojoili osallistumisensa kanssa, mutta onneksi ”Wolverine” otti pääosan vastaan. Jackmanin esittämän perheenisä Keller Doverin hulluus on yksi elokuvan perusvoimista, joka tiivistyy ns. kylpyhuonekohtauksessa kauniilla (eli rumalla) tavalla. Doverin elämänohje ”Pray for the best, prepare for the worst” on kuin tatuoitu (anti)sankarin kasvojen uurteisiin. Maria Bellon osana on ilmentää shokin toista puolta eli passiivisuuteen vaipumista, mikä samalla sysää perheenäidin ulos tapahtumien keskiöstä, johon toisaalta on tunkua: mm. Terrence Howard ja Viola Davis toisen siepatun tytön vanhempina ja Paul Dano mittavan epäiltyjenlistan puolella. Yksi on silti ylitse muiden. Nimittäin Gyllenhaalin Jaska. Tatuoitu ja silmiään hermostuneesti räpsyttelevä etsivä Loki on rikosetsivien aatelia. Hahmon koko yleinen olemus on muistutus siitä, että lukumääräisesti lyhyellä urallaan Brokeback-vuoren Jake on ehtinyt jo sellaisiin elokuviin, kuten Source Code, Zodiac, Jarhead ja Donnie Darko. Vaikuttavaa.
Vangitut ei ole tavanomainen panttivankidraama. Pikemminkin se on filmiksi puettu isku vasten kasvoja, herättäjä, joka alkaa rukouksella ja päättyy yön pimeyteen. Välissä on tiivis, vahvasti näytelty ja Coenien luottokuvaaja Robert Deakinsin otoksiin vangittu tarina. Pennsylvanialaisen harmauden labyrinttiin piilotettu helmi niin dekkareiden kuin laatudraaman ystäville.
