Kyseessä on Amerikan sisällissotaan sijoittuva tarina, joka kertoo sotasankari Benjamin Martinin edesottamuksista sodan melskeessä. Martinin roolissa nähdään Mel Gibson. Patriot jatkaa Gibsonin Braveheartin viitoittamaa tietä historiallisten megaspektaakkeleiden sarjassa. Tai siis ainakin yrittää.
Koti, uskonto ja isänmaa, näinhän se menee. Patriootti, kuten tittelistäkin voi jotain päätellä, on yltiöamerikkalainen itsetunnonkohotusleffa. Jos jollain on vielä haluja katsella liehuvaa stars´n´stripes -lippua niin tässä sitä riittää. Sisällissodan asetelmiakin on vähän kärjistetty ainakin vihollislinjojen puolelta. Sehän on ollut jo pitkään selvää että eteläisten valtioiden kapinalliset olivat niitä pahoja ihmisiä, mutta tällä kertaa korostetaan oikein kunnolla brittiläisten mukana oloa vihollisen leirissä. Näin saadaan Union Jack heilumaan tuon rebel-lipun sijaan. No kyseessä onkin viihde-elokuva ja kuka sitä nyt itseään vastaan sodassa haluaisi olla. Varsinkin kun vielä pitäisi varmistaa pitkät jonot leffateattereiden lippuluukuilla.
Patriootti on visuaalisesti erittäin komeasti toteutettu leffa. Voidaan siis puhua jo pituutensakin puolesta jonkin asteisesta spektaakkelista. Uutta Braveheartia siitä ei kuitenkaan saada. Mukaan on ängetty hieman turhaankin kevyttä kujeilua ja leffa myös kaipaisi enemmän kokonaisvaltaista brutaaliutta. Kirveen heiluttelua kuitenkin piisaa. Kokonaisuutena Patriootti on kuitenkin yllättävänkin kevyt viihde-elokuva muiden hollyhuttujen joukossa. Hyvät vastaan pahat, toimintaa jne.
Yltiöisänmaallisuudesta noin niinkuin amerikkalisten puoleen herättää ihmetystä myös se että pläjäyksen päätekijät ohjaaja Emmerich on saksalainen ja Gibson alkujaan aussi. Taitavat pojat rakastaa uutta kotimaataan ihan tosissaan. No, ainakin dollareita, se on varmaa. Löytyyhän ohjaajan takaa sellaisia ”mestariteoksia” kuin Godzilla, Indipendence Day, Stargate ja Universal Soldier. Patriootti on kuitenkin ehdottomasti liike paremapaan suuntaan.
Mel Gibson on valitettavasti aivan liikaa tiettyjen maneeriensa vanki. Tarinat toistavat sisällöltään yllättävänkin paljon itseään, joissa heppu vääntää samat tuskaiset ilmeet leffa toisensa jälkeen. Katsojana ei todellakaan voi aika ajoin välttyä tunteelta että tässähän katsotaan joko Mad Maxiä tai Tappavaa asetta, nuo pulisongit ja hatut vaan tekevät leffasta erilaisen. Menestyskaava hemmolla on todistettavasti hallussa. Se on tuo sama jota muutkin vääntelevät muotista toiseen vuosi vuoden jälkeen. Ensin kärsitään vääryytttä niin maan perusteellisesti, jonka jälkeen on oikeutetun koston vuoro. Ei sen ihmeellisempää, kansa saa juuri sitä mitä haluaa.
