Viimeinen samurai on pääosissa hyppelevän Tom ”Tomppa” Cruisen ja ohjaaja Edward Zwickin yhdessä tuottama eeppinen tarina Japanin vaiheista 1800-luvulla. Mukana on jälleen melkoisesti kliseitä, joita tämän luokan suureksi kaavaillulta (huom. VAIN kaavaillulta, lopputuloksesta ei puhuta mitään) miekanheilutusprojektilta voi odottaa, ja paikoin homma haiskahtaa pahasti ylituotetulta.
Viimeinen samurai on täynnä kauniita maisemia ja paikoin terävää dialogiakin, mutta sen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu muilta menestysleffoilta kopioiminen. Hienovaraisestihan kaikki varastelu tapahtuu, mutta silti tuntuu, että partasuinen Tomppa yrittää päästä eroon kiiltokuvapojan leimastaan ja siinä sivussa vääntää omaa Tanssii susien kanssa – draamaansa kaikilla muotimausteilla höystettynä. Melko huonoin tuloksin vieläpä. Viime aikoina Hollywood on langennut pahasti miekkailuspektaakkeleiden lumoon (mm. 13. soturi 1999, P. Jacksonin LOTR-trilogia 2001–2003, PotC:n piraattimiekkailut 2003, ja tämän vuoden Troija sekä Kuningas Arthur) ja pikku hiljaa toinen toistaan massiivisemmat taistelut alkavat väsyttää katsojarukkaa.
Hieman ihmetyttää myös ”suuri samuraiden pelastaja jenkeistä” – asetelman tuominen Japanin samuraikulttuuria käsittelevään leffaan. Japsit kun tuntuvat olevan vallan omavaraista kansaa, eikä edes yhden Tompan luulisi pelastavan nousevan auringon maata. No, näin taitaa tällä kertaa käydä: Nathan Algren (Cruise) on entinen kaartin soturi, jonka mieli ei tahdo kestää intiaaneja vastaan käytyjen sotien julmuuksia. Viina maistuu supersoltulle ja aseiden promobisnes tuo rahat tarvittaviin viinaksiin. Sitten yllättäen Algrenia viedäänkin jo Japaniin kouluttamaan keisarin armeijaa huippukuntoon. Vallan veikeätä, vai mitä? Oudosti vievät kohtalon polut Algrenia myös jatkossa ja kohta hän on samuraiden vankina. Edessä on eri kulttuurien välinen kohtaaminen.
Viimeisellä samurailla on hetkensä, mutta ikävästi se jää Tanssii susien kanssa – leffan jalkoihin tällä hitaasti polkevien maisemakuvausten ja kahden eri kulttuurin kohtaamisten saralla. Ailahtelevasti ja liikaa ruudulla komeileva Tomppa kun ei ole mikään Kevin Costner, ja ohjaaja Zwickin kaunis visualisointi valuu hukkaan Tompan ja hetkellisten yli-imelyyksien takia.
Ken Watanabe on samurai Katsumotona loistava. Karismaa tältä Japanin ylpeydeltä ei tunnu puuttuvan, ja Watanabe pelastaa paljon venytetyssä samurai-kertomuksessa.
Lopputaisto on suuri kuten odottaa saattaa, ja musiikki vallan mahtipontista. Visualisoinnin korkeasta laadusta huolimatta Viimeisessä samuraissa ei ole mitään unohtumatonta, vaan 154 minuuttia kauniita kuvia lipuvat silmissä tyhjän oloisesti ja mitään uutta tarjomatta. Ja siellä sivussa Cruisen Tomppa kasvattaa Algrenia ihmisenä varmaan kolmanteen potenssiin asti. Aah kuinka kliseistä. Missä nykyjapani olisikaan ilman Tomppaa?
