Ystäväni kehuivat Pianoa kovasti, joten olihan se nähtävä. Ohjaaja ei sanonut mitään ja muutenkin odotin perussiirappista rakkaustarinaa. Ilokseni kuitenkin yllätyin täysin, kun tajusin katsovani hyvin synkkää ja surullista kertomusta rakkaudesta.
Harvey Keitel on useasti laatutakuu elokuvalle, eikä todellakaan petä tässäkään. Keitel näyttelee Bainesia erinomaisesti ja kemia Holly Hunterin (näyttelee Ada McGrathia) kanssa toimii moitteettomasti. Ada on ollut kuusivuotiaasta asti mykkä ja puhuu viittomalla. Toisena puhelaitteena toimii hänen rakas pianonsa, jolla hän ilmaisee tunteensa. Kun isä naittaa tyttärensä Adan väkisin tuiki tuntemattomalle miehelle, lähtevät Ada ja tyttärensä Flora (Anna Paquin) matkaan kohti tuntematonta maailmaa.
Maisemat elokuvassa ovat todella hienot. Uusi-Seelanti on todella kaunis, vaikkakin erittäin synkkä paikka. Vettä sataa lähes koko ajan ja maa on mutaista. Elokuvan kohtaukset on rakennettu loistavasti ja jokaikinen kuva on todella kaunista katseltavaa, vaikka maailma onkin synkkä. Kuten jo mainitsinkin, näyttelijät tekevät laatutyötä. Holly Hunter ja Anna Paquin ansaitsevat Oscarinsa, mutta eivät muutkaan huonoja ole. Sam Neill on normaalisti ärsyttänyt minua lähinnä huonoudellaan, mutta tässä hän pisti vihastuttamaan uskottavuudellaan. Vaikka päähenkilö onkin mykkä, dialogia on silti ihan normaalin verran. Puhe on runollista, mikä sopii Pianolle ja on oleellista aikakaudelle johon se sijoittuu.
Elokuva on loistava esimerkki siitä, miten musiikki on hyvin tärkeä elementti elokuvassa. Pianomusiikki tukee tunnelmaa täydellisesti, sekä kertoo mielialasta hyvin paljon. Campion ohjaa aivan uskomattoman ensiluokkaisesti ja on käsikirjoittanut kauneimman rakkaustarinan johon olen törmännyt.
Elokuvan pituus on juuri oikeanlainen. Muutaman minuutin alle kahden tunnin aikana en kyllästynyt tai edes vilkaissut kelloa kertaakaan. Kaunistelematon ja osittain brutaali asenne pitää mielenkiinnon yllä aina loppuun asti. Loppu sitten onkin elokuvan heikoin puoli. Odotin hieman erillaista, mutta sainkin niin kliseisen lopun kuin rakkauselokuvalla voi olla.
Vaikka hieman loppuun petyinkin, elokuva on parhaita näkemiäni rakkauselokuvia, sekä paras 1800-luvulle sijoittuva moinen. Suosittelen kaikille.
