Vuonna 1993 Brian De Palma ja Al Pacino löivät päänsä jälleen yhteen tehdäkseen toisen yhteisen projektinsa Carlito’s Wayn. Heputhan olivat tuolloin kymmenen vuotta sitten värkänneet yhdessä loistavan Scarfacen, joka monien muiden lisäksi lukeutuu meikäläisen lempparielokuviin. Ensimmäisellä katselukerralla muutamia kuukausia sitten Carlito-leffa tuntui suurelta pettymykseltä, mutta äskettäin kyseinen kiekko sai luvan pyöriä uudelleen soittimessani. Tästä lisää alapuolella.
Pacino esittää tällä kertaa Carlito Brigantea, joka asianajajansa David Kleinfeldin (Penn) ansiosta on viiden vankilavuoden jälkeen päässyt vapaalle jalalle. Oikeudessa kovasti vakuuteltiin, että rehellisellä tiellä pysytään, mutta Carlito on maineensa takia liikaa sidoksissa alamaailmaan ja sieltä ulospääsy näyttääkin vaikeammalta kuin hän kuvittelikaan. Tämän lisäksi vanha heila ilmestyy kuvioihin ja asianajaja Kleinfeld alkaa käyttäytyä yhä oudommin.
Ilmeisesti toinenkaan katselukerta ei leffan mainetta minun silmissäni nostanut, mutta aivan sillisalaatista ei kuitenkaan ole kyse. Leffa perustuu siis Edwin Torresin romaaniin, jota itse en ole lukenut, mutta luulisin, että tämä noudattaa kirjan tapahtumia kohtuullisen tarkasti, sillä Pacinoa käytetään kertojana (tietääkseni ainoa elokuva, jossa hän tuota hommaa tekee).
Kertojana harva yleensä mokaa, eikä sitä Pacinokaan tässä tee. Sen sijaan ukko tuntuu olevan vähän kohmeessa ja hänelle tyypilliset irrottelut ovat tipotiessään. Tiedä sitten johtuuko se siitä, että tämä oli seuraava projekti miehen parhaan leffan, Naisen tuoksun, jälkeen. Siinä hän näytteli uransa toistaiseksi parhaan suorituksen ja ansaitusti voitti Oscarinkin. Burnoutista voi siis olla kyse, mutta odotettua huonommin hän selvästi näyttelee.
Sean Penn ei taas koskaan ole kuulunut suosikkeihini ja hepun leffatkin olen yleensä kiertänyt kaukaa, mutta tässä mies onneksi pääsee loistamaan. En tiedä mistä johtuu, mutta gangsterijuristin osassa ruman näköiseksi meikattu Penn vie show’n monesti Pacinolta. Penelope Ann Miller on taas niin tylsä näyttelijä, että tämän ollessa ruudussa alkaa jo pakostikin haukotella. Tämän ja Pacinon kemia on niin teennäistä, että rooliin olisin toivonut jotain vähän parempaa otetta omaavaa näyttelijää.
Ohjaus on toteutettu väriltään hyvin tummansiniseksi ja miltei kaikki kohtaukset ovat kuvattu kuin olisi ilta tai yö. De Palma on kuitenkin mafiatyylilleen uskollinen, eikä ohjauksesta paljoa löydy moitittavaa, mutta jää tämä silti Lahjomattomien ja varsinkin Scarfacen jalkoihin vertailussa.
Suuren maineen leffa on kuitenkin saavuttanut, vaikka itse en tätä oikein keskivertoa parempana pidä. Yhteenvetona tästä on vaikea sanoa oikein mitään, mutta lyhyesti voisi tokaista, että Pacinon huonoimpia ja Pennin parhaita. Mainitsemisen arvoinen asia on vielä John Leguizamon sivuosasuoritus, joka elävästi jäi mieleen. Vaikka leffalla on selvästi omat hetkensä, Pacinona ja De Palmana olisin jättänyt tämän projektin väliin.
nimimerkki: JohnRambo
