Collin Friesenin käsikirjoittama The Big White voisi olla isokin hitti, elleivät Coenit olisi tahkonneet mainetta Fargollaan jo kymmentä vuotta aiemmin. Tragikomiikkaa pursuavassa pikkukomediassa kaikki Coeneille tyypilliset kikat pomppivat ruudulle pienoisen kaaoksen lailla, mutta silti kaikkea raikkautta vaivaa pienoinen ummehduksen löyhkä.
The Big White on niitä tarinoita, joissa antisankarimaisen pienen ihmisen huijaus kasvaa sattuman kautta omituiseksi kiemuraksi. Ja aivan kuten Fargossa myös Suuri valkoinen sotkee sisältä lämpimän juonensa jatkoksi ammuskelua, verta ja jäätävän tuulen tuivertamaan. Ihmiset pysyvät pieninä, mutta tunnelataus takana on suuri.
Näyttelijäpuolelta poimitaan isoimmat ansiot: Giovanni Ribisin valittavassa surkeudessa on jotakin taianomaista ja homojen sieppaamaksi joutuva Holly Hunter säteilee friikin roolinsa niin, ettei häntä voisi luulla päivääkään yli kolmekymmenvuotiaaksi. Mahdolliseen kauneusleikkausten mahdollisuuteen emme tässä yhteydessä puutu. Robin Williamskin malttaa olla sortumatta maneereihinsa ja vetää sellaisen melko symppiksen maalaismiehen osansa läpi kunnialla. Harrelsonin ukolta puolestaan irtoaa sopivan viinalemuinen pahistulkinta.
The Big Whitestä ei löydä yhtään isoa pahaa miinusta, mutta jotenkin sen taakkana on asettua suosiolla Mukavan Pikkukomedian liian tasaiseen lokeroon. Ja vieläpä sen Fargon (jopa yliarvostetun) varjon alle.
