Kenraali Eugene Irwin tuomitaan sotaoikeudessa kymmeneksi vuodeksi sotilasvankilaan, jota johtaa eräs eversti nimeltä Winter. Winterin tapana on mm. ”vahingossa” tapattaa niskoittelevia vankeja, joista kukaan ei tietenkään ole mitenkään paha, kunhan nyt vain sattuvat istumaan vankilassa jostain ihan pikkujutuista. Kaikki vangit ovat tietenkin kovia ja karskeja ja kyynisiä ex-sotilaita, joihin aluksi vaatimattomasti käyttäytyvä käpy Irwin (joka iästään huolimatta onkin sekä fyysisesti että henkisesti 10 kertaa kaikkia nuoria ja hyväkuntoisia vankeja kovempi) tekee suuren vaikutuksen. Pian vankilassa muodostuu suuri tahtojen taistelu, Irwin vs. Winter, eikä kumpikaan tahdo hävitä. Winter yrittää kaikin tavoin murtaa Irwinin, mutta sehän ei siis todellakaan onnistu. Kaiken skeidan mitä Winter suoltaa, ottaa Irwin mukisematta vastaan, mutta kun Winter käy käsiksi hänen ystäviinsä, nousee Irwin kapinaan.
Viimeinen linnoitus on Robert Redfordin show alusta loppuun. Tai oikeammin, sen pitäisi olla. Ja onhan Redford parantunut näyttelijänä sitten nuoruusvuosiensa, joten ei siinä mitään. Tämäkin elokuva vaikuttaa aluksi yllättävänkin hyvältä, harmittomalta äijäviihteeltä, mutta viimeinen nelikymmenminuuttinen on jo jotain hirveää. Gandolfini osaa näyttää kyllästyneeltä ja vihaiselta tarpeeksi hyvin vetääkseen vankilanjohtaja Winterin tylsän roolin ihan jeessisti. Muut näyttelijät eivät oikein vakuuta. Ohjaus on niin tavanomaista kuin vain voi kuvitella, eli tylsää. Käsikirjoituksessakaan ei ole paremmin kehumista. En halua paljastaa loppuratkaisua, mutta sanotaan nyt, että lopun ”taistelu” on tahattoman koominen, superepärealistinen, ennalta-arvattava ja todella typerä. Pisteet kohtalaisen viihdyttävälle alulle, Redfordin ja Gandolfinin ookoille roolisuorituksille ja pizzalle, jonka söin elokuvaa katsoessani.
