Remi Bezanconin elokuvaa “Loppuelämäsi ensimmäinen päivä” on tituleerattu Ranskan American Beautyksi. Eikä suotta, onhan tämä samankaltainen kuin Sam Mendesin 90-luvun loppupuolella ohjaama moderni klassikko. Loppuelämäsi ensimmäinen päivä on saanut suitsutusta osakseen myös kotimaassaan, ja vuonna 2008 se palkittiin peräti kolmella Cesar-palkinnolla.
Elokuva kuvaa noin vuosikymmenen mittaisen jakson Duvalin perheen elämästä. Väläyksiä nähdään niin ilmakitaran soittokilpailuista kuin isovanhemman kuolemastakin. Kerronta on ovelasti jaettu osiin ja tarina etenee keskittymällä yhteen hahmoon kerrallaan. Juonessa on kyse elämän muuttavista päivistä ja näiden pienempien tarinanpalasten paljastuessa katsoja ymmärtää, miten perheen jäsenet ovat kuin vieraita toisilleen.
Vaikka kyse on päivistä, jotka syystä tai toisesta muuttivat yhden ihmiselämän, mitään erityisen yliampuvaa tai traagista Loppuelämän ensimmäisessä päivässä ei nähdä. Siinä piileekin elokuvan nerokkuus. Jopa häistä myöhästymisellä voi olla kauaskantoisia vaikutuksia.
Elokuvan ainutlaatuisuutta hipova tunnelma saadaan aikaan juuri pilkotulla juonella, joka soljuu eteenpäin lähes huomaamattomasti. Tässä eivät hahmot haahuile tai ole ranskalaiselle elokuvalle tyypillisen dramaattisia. Kohtaus, jossa äiti lukee tyttärensä päiväkirjasta salaisuuksia, on erityisen vangitseva juuri onnistuneiden yksityiskohtiensa ansiosta.
Loppuelämäsi ensimmäinen päivä on ansainnut ylistyksen, jota se on osakseen saanut. Elokuva onnistuu olemaan uniikilla tavalla dramaattisen katkeransuloinen, aivan kuin elämä itse.
