Olipa kerran äiti ja tytär, jotka kusettivat miehiä sen minkä kerkesivät. He eivät tyytyneet vain viemään onnettomien uhriensa rahoja, vaan murskasivat vielä sydämetkin. Sangen julmaa. Mutta harmittavan keskinkertaista ja tuhat kertaa nähtyä.
Ohjaaja David Mirkinin ote on täysin yllätyksetöntä, eikä leffa toimi kuvauksellisesti (öhöm, taisi siellä muutama hyvä zoomi olla…) saati äänipuolellakaan. Köyhän ääniraidan ainoa hieno hetki on Sigourney Weaverin tulkinta Back in the U.S.S.R -renkutuksesta. Siinäkin kuultavaa venäläisaksentin taivuttelu tosin on kuultu jo lukuisissa hassutteluissa.
Loogisesti äidin roolin näyttelee Sigourney Weaver ja tyttären vähissä vaatteissa sipsuttelee J. Love Hewitt, ja eipä kaksikosta pahaa sanaa löydy sanottavaksi, joskaan ei mitään huimia kehujakaan. Mieskatsojaa Love Hewittin tavaramerkiksi tulleen syvään uurrettujen kaula-aukkojen linjan jatkuminen miellyttää, mutta juu, eipäs enempää niistä… siitä aiheesta. Gene Hackman vetää taka-alalla varsin hienon roolin, mutta harmittavasti hyvät näyttelijänlahjat omaavalla Jason Leellä on huonompi vire päällä, tosin ei huijattavan baarimikon harmaa roolikaan suuria tarjoa. Ray ”Goodfellasin Henry Hill” Liotta jää yllättävänkin piiloon huijarikaksikon takana.
Onhan näillä sukupuolien välisillä eroilla ennenkin leikitelty leffoissa ja vieläpä paljon, paljon tehokkaammin. Laskelmointia leffassa piisaa, väsynyttä huumoria vielä enemmän ja haukottelullekin on tilaa jätetty, kiitos 125 minuutin pituuden. Ei tämä säväyttänyt, pikkunäppärät yritykset jäivät puolitiehen. Tylyn tuomion voi sanoa ilman, että omatunto kolkuttaa yhtään enempää kuin Weaverin tunteettomalla Max-hahmolla.
Annetaan kuitenkin puoli pojoa bonusta Jenniferin ja Jasonin oikeasti hauskasta ”Because I’m bartender” -juttutuokiosta. Loppusaldo näyttää siis 2/5. Suosittelen tämän leffan sijasta katsomaan Valomerkin jälkeen-rainan, joka leikittelee samalla alueella kuin Sydäntenmurskaajat, mutta Liv Tyler ja kumppanit hoitavat homman pari astetta tyylikkäämmin.
