Vähän kunnioitusta -elokuvan käsikirjoituksen pohjalla on tiimityötä. Monesti, kun leffaa on kirjoittanut useampi henkilö, lopputulos ei ole parhaimmasta päästä. Tässä tapauksessa voi kuitenkin kehaista, että kokonaisuudelle on ollut jopa hyväksi se panos, jonka asiantuntijatiimi on sen kirjoittamiseen antanut.
Omilleen muuttaminen on varsinkin Suomessa monen nuoren toiveiden joukossa. Käytännön asiat, kuten oman rahan saaminen ja omin voimin arjesta selviäminen ovat isolla skaalalla ajateltuna pikkujuttuja, mutta yksilötasolla vähän toista. Kun Heikki Helan lupsakasti esittämä taksikuski-isä kyyditsee tyttärensä Siirin (Kero) tämän uuteen asuinpaikkaan, puhutaan pienestä askeleesta ihmiskunnalle, mutta suuresta Siirille. Uuden kodin sekalainen seurakunta luo elokuvaan ja Siirin elämään monta hauskaa tilannetta, mutta myös murhetta ja jännitystä. Vasta kuukauden paikkaa pyörittänyt Pate (Toivonen) on sen sortin puuhamies, että kauemmin alalla ollut Henri (Martin) saa harmaita haivenia melkein joka minuutti. Talon asukkaat ovat pääasiassa heidän vastuullaan, mutta uudistusmieliseltä ja yltiöoptimistiselta Patelta puuttuu harkintakykyä. Niinpä ei kulu kauaakaan, kun ujo ja herkkä Siiri päätyy Sinkkuelämää-sarjaan hullaantuneen Suskin (Leeve) kanssa Assalle, jossa Suskin mielikuvitus sekoittuu raadollisella tavalla todellisuuteen.
Elokuvan yhtenä peruskysymyksenä voisi nähdä olevan: ”Mikä on normaalia?” Yhdelle se on Sinkkuelämää-sarjan Carrien glitterintäytteinen prinsessaelämä, toiselle ihan vain oman kullan löytäminen ja rehellisessä ansiotyössä käyminen. Vähän kunnioitusta -leffassa keskiössä eivät ole ihmisten fyysiset ominaisuudet, vaan erilaiset luonteet, henkinen kasvaminen ja ihmisarvo.
Vaikka leffassa vilisee hassuja sattumuksia, se ei silti ole hupsujen tilanteiden sillisalaatti. Ohjaaja Pekka Karjalainen on onnistunut pitämään ruorista kiinni, vaikka välillä karahdetaan melkein kiville. Esimerkiksi veneenhankintatempaus jää jotenkin irralliseksi yritykseksi tuoda hupia leffaan. Rainan lopussa taas mukavasti nousussa ollut tunnelma laimenee, kun loppu onkin kuin kolme peräkkäistä pistettä lauseen perässä. Päätös jättää tarinan pahantekijä muita kasvottomammaksi hahmoksi on dramaturgisesti toimiva, mutta kyseisen näyttelijän silti tunnistavat voivat olla myös toista mieltä. Itse jäin kahden vaiheille. Vähän kunnioitusta on hyvin suorasukainen ja mutkaton juoneltaan, mikä tekee siitä kokonaisuudessaan vähemmän yllätyksellisen.
Elokuvan näyttelijät tekevät mainioita luonnerooleja. Outi Kero antaa ensin hiukan ykstotisen vaikutelman hahmostaan, mutta pidemmän päälle Siiristä paljastuu muitakin puolia. Elokuvassa puhuttu kieli voisi olla vielä enemmän puhekielimäistä. Kokonaisuutta vaivaava pieni poukkoilevuus ilmenee myös Kari-Pekka Toivosen liki karikatyyrimäisen Paten ulosannissa: välillä Turun murre lentää, välillä mennään enemmän kirjakielellä. Leffasta kuitenkin jää hyvä mieli. Ainakaan Vähän kunnioitusta ei siis jätä katsojaansa vaivaantuneeksi tai kiukkuiseksi.