Onpas hauskaa. Tarkoitan tietysti Herra Peabodyn ja Shermanin alkuperäistä esiintymistä Rocky & Bullwinkle Show’ssa. Vanhasta kunnon ”wag the dog” -skenaariosta ammentavan sketsin ydinvitsinä oli koira adoptoimassa lemmikikseen ihmistä. Sarjan dialogi oli muotoiltu tarkoituksella äärimmäisen sarkastiseksi, kuivaksi ja kyyniseksi: Herra Peabody puhuttelikin Shermania kuin puudelia. Koska pieni asunto oli Peabodyn mukaan liian ahdas ihmisen pitämiseen, meni tämä rakentamaan tarkoitusta varten aikakoneen. Komediasta kun puhutaan, seuraa aikamatkailusta järjestään puujalkahuumoria ja ironisia käänteitä: Shermanin yrittäessä estää onnettomuutta voikin tilalla sattua tuplasti pahempi. Wanhan kansan Herra Peabodyn ja Shermanin tahallisen pöljä huulenheitto saisi Pertti Jarlankin piiloutumaan häpeissään.
DreamWorksin uusversiossa lahjakas Herra Peabody saa ihmislapsen adoptioisänä yhteiskunnan ennakkoluulot niskaansa: sosiaaliviranomainen ei pidä koirasta kasvattamassa ihmislasta. Herra Peabodyn onkin osoitettava kykenevänsä huolehtimaan lapsesta, tai muuten kakara lähtee sossutädin kainalossa parempaan kotiin. Shermanilla taas on koulussa ongelmia pilalle hemmotellun tytön kanssa. Auttaakseen Shermania tutustumaan kiistakumppaniinsa sekä osoittaakseen olevansa hyvä isä, Herra Peabody päättää gastronomian taiteenlajin suvereenin mestarin asemassa lähentää perheitä järjestämillään illanistujaisilla.
Sherman kiusaajansa kanssa kuitenkin käyttävät aikakonetta ja onnistuvat sekoittamaan historian kulkua. Herra Peabodyn on siis hypättävä koneensa rattiin korjatakseen lasten maailmankaikkeuteen tuottamat vääristymät. Trio vierailee tarinan mittaan eri aikakausilla, kohdaten jokaisessa koomisia hahmoja sekä käyden läpi sarjan pieniä seikkailuja. Miksi Herra Peabody ei vain matkannut muutamaa minuuttia taaksepäin ja estänyt lapsia käyttämästä aikakonettaan? Koska Herra Peabodyn mukaan yhdellä aikatasolla ei koskaan saisi olla useampaa versiosta samasta henkilöstä. Törmätessään toisiinsa kaksi minää aiheuttaisivat häiriöitä aika-avaruusjatkumossa.
Voimme siis yhteen ääneen definitiivisesti huokaista, kuinka DreamWorksin Herra Peabodylla ja Shermanilla ei olekaan mitään tekemistä alkuperäisen sketsin kanssa. Rob Minkoffin käsissä ironisesta komediasta sentimentaaliseksi seikkailudraamaksi muuttunut tarina loistaa onneksi ainakin vessahuumorillaan: akhaijalaisten soturien laskeutuminen Troijan puuhevosen peräreiästä nauratti kotvan verran, sfinksin suolesta sinkoutuva duo ei ehkä niinkään. Arvostan kuitenkin tekijöiden pyrkimystä hienostuneempaan ilmaisuun kakkavitseissään.
Olisipa eritevitseille vuodatetusta rakkaudesta ja vaivannäöstä liiennyt ripaus myös elokuvan tarinalle. Herra Peabody ja Sherman nojaa sattumiin: Suurimman osan ajasta aikakone temppuilee ja kuljettaa sankareita sattumanvaraisesti ajasta ja paikata toiseen, kunnes rakkine alkaakin tarvittaessa yhtäkkiä toimia. Eräässä kohtaa sankareiden kaivatessa hevosta nämä vain kääntävät päänsä, ja edessä onkin juuri sopiva koni. Seikkailut eri aikakausilla ovat muutenkin vauhdikkaita ja näyttäviä, mutta yhtenäisenä tarinana ne eivät toimi. Mikään määrä pissa- ja kakkavitsejä ei myöskään saanut minua pitämään Pennystä hahmona. Tai ehkä vielä pari…
Pohdittavaa kotiläksyksi: mikä olikaan Herra Peabodyn ja Shermanin kohderyhmä? Alkuperäisen sketsin tunteville Minkoffin revisionistisempi näkemys on käsittämätön, nuoremmille alkuperäinen taas on nimenäkin vieras. Ainut järjellinen selitys Herra Peabodyn ja Shermanin olemassaololle lienee valtavirtayleisön kosiskelu söpöilyllä ja spektaakkelilla. Itseriittoisen ja nasevakielisen Herra Peabodyn muuttaminen siivoksi isähahmoksi olikin mielestäni vielä hyväksyttävän rajoissa, tarkoituksellisen tyhmän puujalkahuumorin, sanaleikkien ja ironian karsiminen taas oli suoraan… sanonko mistä?
