Pieni Merenneito, tuo kauan kohuttu ja ylistetty, Disneyn renesanssin yksi hienoimmista elokuvista, vai onko sittenkään?
Tulihan sieltä lasten leffakerhosta vihdoin ilmoitus, että Pieni Merenneito on (jälleen) juhlajulkaistu, diamond edition nimellä, tällä kertaa ilman blu-rayta ja sehän passaa meikäläiselle. Pakkohan se oli hankkia.
Katsoinpa teoksen pikkuveljieni kanssa ja lopputulos oli hämmentävän surullinen, mutta arvattava: Olihan se silloin kuusivuotiaana paljon parempi. Nostalgiapisteitä on säälitävää jakaa, mutta tässä tilanteessa minun täytyy niin tehdä. Kaikesta huolimatta, sehän on Pieni Merenneito, kaikkien tuntema, klassikon nimen ansainnut ja vaikuttava teos, jonka hohdon on aika pyyhkinyt osittain pois. Missä asiassa elokuva siis feilaa? Ja miksi se on ihmisten mielestä niin merkittävä? Aloitetaanpa sieltä alusta.
Pieni merenneito (joka perustuu H.C. Anderseinin samannimiseen satuun) kertoo tarinan nuoresta merenneidosta, Arielista, joka rakastuu merihädästä pelastamaansa Ihmisprinssiin ja tekee kaikkensa voittaakseen hänen sydämensä. Isipapan käydessä vastarintaan tyttärensä seikkalunhalua kohtaan, Ariel turvautuu merinoidan, Ursulan apuun saadakseen prinssin itselleen. Siitähän se soppa syntyy.
Vaikuttavan juonenselvityksen vastaisesti elokuva etenee harvinaisen tasaista tahtia, eikä tarjoa paljon suuria käänteitä. Sanon villinä veikkauksena, että aika ja rahat eivät riittäneet stoorin suurempaan paisutteluun. Toimintaa ja kohellustakin on yllättävän vähän, joskin Sebastian-ravun monet slapstick yritykset ontuvat hieman. Ovat ne silti hauskaa katsottavaa. Hahmoissa on kuitenkin parantamisen varaa. Ariel on nätti tyttö, tosi suloinen koheltaessaan ihmisten maailmassa ja löytyyhän häneltä se legendaarinen pyrstökin, mutta hahmo itsessään jää varsin latteaksi.
Prinssi Eric osoittaa sentään jonkinlaista luonteenjuurta ja persoonallisuutta, toisinkuin jotkut muut nimeltämainitsemattomat (tosiaan, eihön heillä kenelläkään ole edes nimeä) Disney-prinssit. Sivuhahmot ovat varsin hauskoja ja söpöjä, sekä pääpahis Ursula on vaikuttava ilmestys.
Elokuvassa on paljon lauluja, joista useimmat ovat niitä klassikoita, mutteivät enää ajan kuluessa mitään hittejä. Kiss the Girl, Under The Sea ja Poor Unfortunate souls lienevät ne parhaat. Laulut ehkä vievät liikaa tilaa juonen tieltä, tai sitten elokuvan pitäisi olla puolet pidempi. Kyse on tietenkin lastenelokuvasta, joten pienet juonelliset yksityiskohdat voinemme jättää anteeksi.
Vielä sananen animaatiosta; Itse en ymmärrä elokuvan ymäriltä tullutta hehkutusta häikäisevästä animaatiosta, sillä minun mielestäni Pieni merenneito ei edes edusta aikansa parasta animaatiotyyliä ja hahmot ovat oudon yksinkertaisia. Kaikissa kohtauksissä se ei haittaa, mutta joskus menee uskottavuus.
Kaikenkaikkiaan Pieni Merenneito on paikkansa ansainnut, mukava elokuva, jonka jokaisen Disneyfanin ja pienen lapsen tulisi nähdä.
