Oikeaa kauhua taitaa sittenkin olla totisen todellisuuden kuvailu.

24.8.2005 23:13

Arvioitu elokuva

Näyttelijät:
Ohjaajat:
Käsikirjoittajat: ,
Alkuperäinen nimi:Nuit et brouillard
Valmistusvuosi:1955
Pituus:33 min

Kamera halkoo autioita kuoleman raiskaamia keskitysleirien maita. Ruostuneet piikkilanka-aidat seisovat autiudessa järkähtämättöminä, kuin monumentteina siitä kauheudesta, mitä niiden sisäpuolella on koettu…

Paha sanoa, miten tätä nyt jatkaisi. Meinaa olla niin sanotusti pala kurkussa. Kauhuelokuvan, niin kuin se nykyään ymmärretään, käsite on entistä laimeampi: oikeaa kauhua taitaa sittenkin olla totisen todellisuuden kuvailu eikä fiktiivinen tyhjänpäiväinen verellä mässäily.

Alain Resnaisin ohjaama viidenkymmenen vuoden takainen dokumentti aloittaa tarinankerrontansa varovasti. Kamera lipuu kuoleman merkkaamien alueiden yli aluksi sen enempää väkivallan merkkejä näyttämättä. Michel Bouquetin tasainen ääni on kuin synkkää runoilua. Hiljalleen taustan kuvavälähdykset muuttuvat raaemmiksi ja raaemmiksi. Ja kuvien ”ihmiset” yhä laihemmiksi ja kärsineimmiksi – inhimillisyys etääntyy entisestään.

Puoli tuntia ihmiselämästä ei ole kovin merkittävä aika. Silti tuohon kahteen varttiin voidaan näemmä änkeä isommankin kiintiön verran tuskaa. Kysymyksiä pörrää päässä kuin kärpäsiä kesäpäivänä… vertauskuva voisi olla tylympikin, mutta kuvaruudulta poimittu kylmyys riittäköön.

Yö ja usva –dokun näkeminen on todella suotavaa jokaiselle, tai ehkei heikkohermoisimmille. Tyhjänpäiväiset kommentit ”saarnaustuotteesta” saa ainakin unohtaa suosiolla – saarnaaminen on väärä sana, totuuden pimeän puolen kuvailu on lähempänä oikeaa. Ainoan lämmön riipaisevaan kuvaukseen tuovat nyt tyhjinä ammottavien krematorioiden kuvitteelliset liekit… niitä ei jostain syystä ole kauhean hankala kuvitella.

Yö ja usva huipentuu siihen, kun ruumiit, joissa ei enää ole jäljellä hitustakaan siitä, jota ihmisyydeksi kutsumme, pyyhitään pois. Ja samalla vastuunkantajat yrittävät pyyhkiä vastuun taakan harteiltaan: eihän kenenkään turhaan vastuussa tarvitse olla… eihän?

Sen verran painostavasti kipu roikkuu puolituntisen dokkarin kuvien yllä, että rainan suominimi voisi olla Yö ja tuska. Yönpimeässä kerronnassa vain paikoin ärsyttäväksi yltyvä taustamusa raapaisee puoli pojoa pois, mutta ihmisten tuhoamisesta (kyllä, nimenomaan tuhoamisesta) kertovana dokumenttina Nuit et brouillard on riipaisevimpia. Pahuudella ei ole rajaa, tai jos on, niin se on liian kaukana ymmärrettäväksi.

Arvosteltu: 24.08.2005

Lisää luettavaa