Onko väkivalta koskaan oikeutettua? Missä kulkee ihmisen sietokyvyn raja? Asuuko meissä kaikissa pieni murhaaja? Kuinka monta ihmistä voi tappaa suojellakseen yhtä?
Mm. Kaikkea tuota kysyy ”Bloody” Sam Peckinpahin elokuva Olkikoirat. Filmi on valmistunut vuonna 1971 (kovien ja äärimmäisten raakojen, mutta hienojen elokuvien vuosi), ja on silti edelleen ehdottoman ajankohtainen. Oikeastaan se on ajaton. Olkikoirat on jopa nerokas elokuva. Se rakentelee jännitteitä uskomattoman taitavasti, ja lopulta Helvetti räjähtää. Tämän Peckinpah osasi, mahdollisesti paremmin kuin kukaan muu. Kaikissa leffoissa, jotka olen mieheltä nähnyt, tämä sama piirre esiintyy. Toimintakohtauksia pohjustellaan pitkään ja taitavasti, jännitys kasvaa jatkuvasti, ja sitten kun toiminta alkaa, sille ei ihan heti näy loppua. Kaikenlisäksi toimintakohtaukset ovat aina hienosti toteutettuja, hidastuksineen, roiskeineen ja nopeine leikkauksineen. Olkikoirat on oikeastaan jaettavissa kahteen puoliskoon; Tapahtumien pohjustamiseen (n.puolet elokuvasta, ilman yhtään tylsää hetkeä!) ja tapahtumiin (loppupuolisko, ei myöskään yhtään tylsää hetkeä). Tapahtumajakso on sitä taattua Peckinpah-actionia. Olkikoirien jälkeen on tehty monta sitä väkivaltaisempaa elokuvaa, mutta kaikessa realistisuudessaan Olkikoirien väkivalta onnistuu näyttämään hyytävän tylyltä, kuten on tarkoituskin. Pointti ei kuitenkaan todellakaan ole mäiskeessä. Näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Varsinkin Dustin Hoffman esittää pasifistista matemaatikkoa, joka muuttuu pikkuhiljaa, mutta vääjäämättömästi, aivan loistavasti.
Yhteenvetona: Olkikoirat on vereltä tuoksahtava taideteos, jota kenenkään ei tulisi missata. Anttilan alelaarissa pyörivästä DVD-versiosta on leikattu vajaa minuutti, ja sekin jo nyt tarpeeksi inhottavasta raiskauskohtauksesta, joten suosittelen tuota kohtalaisen hyvälaatuista versiota kaikille. Erinomainen elokuva.
