Vuoden 2011 Drive oli loistava taidonnäyte ohjaaja Nicolas Winding Refniltä ja lajissaan puhdas mestariteos. Odotukset olivat luonnollisesti korkealla kun selvisi, että Drivessä näytellyt Ryan Gosling tulisi olemaan myös Refnin uudessa elokuvassa. Valitettavasti elokuva ei pääse Driven tasolle muuta kuin visuaalisella ilmeellään ja brutaalilla väkivallalla.
Tarina sijoittuu Thaimaahan, jossa Julian (Gosling) pyörittää thai-nyrkkeilyklubia veljensä Billyn (Burke) kanssa. Klubi toimii tosiasiassa vain esirippuna veljesten huumebisneksille. Billy kuitenkin tapetaan hänen raiskattuaan ja tapettuaan 16-vuotiaan tytön. Tämän seurauksesta veljesten äiti Crystal (Scott Thomas) saapuu kaupunkiin poikansa ruumista hakemaan ja vaatimaan Julianilta kostoa. Billyn kuoleman taustalla on paikallinen “sheriffi” ja pyöveli Chang (Pansringarm), joka jakaa sapelillaan omaa oikeutta kaupungin alamaailmassa. Pian verinen yhteenotto on väistämätön ja kostonkierre loputon.
Kuten alkuun jo totesin, Only God Forgives ei yllä Driven tasolle muuta kuin visuaalisuudellaan ja sen sisältämällä rajulla väkivallalla. Kyseessä on muutenkin aivan erilainen elokuva. Se onkin jakanut todella paljon mielipiteitä, herättänyt keskustelua ja jakanut katsojat jyrkästi kahtia. Siinä missä Drive oli tyylipuhdas ja koskettava rikosjännäri, on Only God Forgives symboliikkaa tihkuva surrealistinen kostofantasia ja väkivaltaooppera. Elokuvan mystinen ja julma oikeudenjakaja Chang toimii verisen oopperan kapellimestarina, kun Julian perheineen taas kehnoina soittajina.
Refn on lähtenyt hakemaan erilaista syvällisempää lähestymistapaa verrattuna Driveen ja siinä hän kyllä onnistuu. Onkin eri asia pitääko ratkaisua toimivana. Hahmot ovat tällä kertaa todella ohuita, eikä heistä tai heidän kohtaloistaan juuri välitä. Sen sijaan Refn on panostanut painajaismaiseen, lähes unenomaiseen tunnelmaan joka tuo voimakkaasti mieleen Kubrickin ja Lynchin tuotannon. Mukana on paljon kirkkaita valoja, pimeitä käytäviä ja outoja näkyjä.
Elokuva ei ole läheskään niin haastava kuin esimerkiksi David Lynchin teokset, mutta jotain samankaltaista on Refn selkeästi lähtenyt hakemaan. Itseäni ratkaisu ei oikein vakuuttanut ja fiilikseni elokuvan jälkeen oli lähinnä pettynyt. Toisaalta on hyvä kokeilla jotakin uutta, mutta elokuva olisi toiminut paljon paremmin Drive konseptilla.
Refn hallitsee kuvallisen ilmaisun todella hyvin, mutta käsikirjoittajana hänellä on petrattavaa. Näyttelijät ovat kuitenkin kaikinpuolin loistavia. Gosling käytännössä uusii vähäeleisin kuljettajan roolinsa, luoden Julianista kuitenkin täysin eri hahmon kuin Drivessä. Vithaya Pansringarm kylmänä oikeudenjakajana suorastaan huokuu pelottavaa uhkaa. Kristin Scott Thomas tekee elokuvan loistavimman roolin harvinaisen vittumaisena, dominoivana ja mielipuolisena äitinä. Loistavasta miljööstä tulee myös plussaa.
Jotkut sanoo elokuvaa tekotaiteelliseksi paskaksi ja toiset sisällöttömäksi väkivaltamässäilyksi. Itse sanon sitä ohjaajansa näköiseksi, psykologiseksi jännitysdraamaksi. Refn on loistava ohjaaja, mutta välillä parhaatkin osuvat harhaan. Näin kävi valitettavasti tällä kertaa, mutta häpeään tämä elokuva ei miestä kuitenkaan saata. Leuka pystyssä uuden elokuvan pariin kylläkin.
