Taloudelliseksi fiaskoksi osoittautuneen ja keskeneräiseksi jääneen Häämarssin jälkeen Erich von Stroheim ajautui sopimustekniseen umpikujaan, josta hänet pelasti Gloria Swanson taustajoukkoineen ostamalla oikukkaan neron irti sopimuksestaan ja kiinnittämällä tämän elokuvansa Kuningatar Kellyn ohjaajanpallille.
Tarina sijoittuu kuvitteelliseen kuningaskuntaan, jota hallitsee hullu kuningatar Regina V (Owen), joka tuntee sairaalloista mustasukkaisuutta kihlattuaan, prinssi Wolframia (Byron) kohtaan, joka tapaa karata huvittelemaan aina kun siihen saa tilaisuuden. Eräänä päivänä prinssi tapaa luostarissa asuvan orpotytön (Swanson) ja rakastuu tähän palavasti, mikä tuottaakin ongelmia kuningattaren kanssa.
Tarina on taattua Stroheimia, Häämarssistakin tuttu köyhä tyttö kohtaa unelmien prinssin -kuvio, joka toimii tälläkin kertaa erinomaisesti Stroheimin vimmaisen nerokkaiden visioiden punaisena lankana.
Lupaavasta alusta huolimatta Kuningatar Kelly koki Häämarssin kohtalon. Alunperin viisituntiseksi suunnitellun spektaakkelin kuvaukset keskeytettiin käsistä karanneen budjetin takia vasta alle kolmasosan ollessa kuvattuna. Levityskuntoon viimeistelty elokuvanraakile ei kerännyt esitysaikanaan kovinkaan mairittelevia arvioita saati lipputuloja. Loppujen lopuksi oikeastaan kukaan ei ollut tyytyväinen saavutettuun lopputulokseen.
Nykypäivänä Kuningatar Kellyn saama nuiva kohtelu tuntuu lähinnä käsittämättömältä, muttei ikävä kyllä ainutkertaiselta; teknisestihän elokuva on raakileenakin loistotyötä, näyttelijät hoitavat työnsä erinomaisesti ja ohjaajanero von Stroheimin yksityiskohdille aina niin tarkka silmä on onnistunut loihtimaan poikkeuksellisen maagisen kuvaston, jonka veroista saakin kauneudessaan hakea kissoilla ja koirilla. Henkilökohtaisesti arvotan elokuvan Stroheimin huippulaadukkaan, mutta harmittavan suppeaksi jääneen tuotannon parhaimmistoon Ahneuden ja Häämarssin tasolle.
Lopullinen tuomio? Viisi tähteä ja aplodit.
