Oliver Stonen World Trace Center on teos, jonka ilmestymistä pelättiin suuresti Yhdysvalloissa. Minkä version tapahtuneesta elokuva esittäisi ilmestyttyään vain muutama vuosi syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskun jälkeen?
Stone oli Amerikan lähimenneisyyttä luotaavine filmeineen (The Doors, Platoon) ja presidenttikuvineen (JFK, Nixon) kuuma 80 – 90-lukujen amerikkalaisen cineman auteur-ohjaaja. Tämän elokuvia tutkittiin kuin piru Raamattua ja niitä usein käytetään (auttamattoman väärin) neutraaleina lähteinä vakavissakin historiallisissa tutkimuksissa. Tällainen vaikutusvalta oli ja on elokuvantekijällä edelleen harvinaista. Ohjaaja saattoi käyttää hörhöjäkin lähtökohtia filmeissään, mutta ne olivat kaikesta huolimatta tai juuri siksi mielenkiintoisia ja ennen kaikkea kyseenalaistavia, tärkeitä töitä yhteiskunnallisesti ja taiteellisesti.
90-luvun jälkeen Stone on valitettavasti tyytynyt toistamaan obsessiotaan Amerikan historian kehitystä kohden, elokuvien tapahtumien lähestyessä yhä vakaammin meidän aikaamme (väliin toki mahtui historiallinen ”irtiotto”, puuduttavan kliininen Aleksanteri). Samalla hänen uransa on tehnyt vakaata taiteellista ja kaupallista itsemurhaa filmien menettäessä röyhkeyttään ja muuttuessa pliisuiksi turinatuokioiksi. Ei olisi yllätys jos Stone tekisi seuraavaksi meedion avulla elokuvan Yhdysvaltain tulevasta presidentistä. Aiempia presidenttejä kun on ollut tämän syynissä jo kolme, joista viimeisimmästä kertova elokuva ilmestyi vieläpä tämän hallituskaudella.
World Trace Center ei auta ohjaajan uraa sen enemmän kuin muutkaan tämän myöhäistuotannon sekoilut. Kyseessä on läpeensä tylsä ja äärimmäisen pliisu tolloilu. Filmi kertoo tositarinan kahdesta New Yorkin poliisista (Nicolas Cage ja Michael Peña) ja heidän työpäivästään kohtalokkaan iskun aikaan. Miehet jäävät ensimmäisen puolen tunnin jälkeen nalkkiin romahtaneeseen torniin. Koko loppuelokuva onkin vain pallottelua ansassa kykkivien ukkojen ja näiden huolestuneiden perheiden hätää kuvaavissa kohtauksissa, joiden välillä leikataan varmasti tarpeeksi tiheään tahtiin, jotta epätoivon käsinkosketeltavuus varmasti välittyisi katsomoihin asti.
Elokuvan subjektiivinen ratkaisu on rohkea. Kamera ei lähde miesten ja heidän perheidensä tasolta minnekään muualle. Koko teoksessa ei ole otosta joka ei liittyisi jotenkin siihen mitä juuri nämä ihmiset näkevät ja kokevat. Harmi ettei kellään heistä ole, saatika ohjaajalla, mitään mielenkiintoista sanottavaa. Billy Wilderin klassikko Ace in the Hole on esimerkki loukkuunjäämiselokuvasta, joka hyvin pienillä aineksilla onnistuu rakentamaan väkevän ja mustan huumorin sävyttämän mediasatiirin ja kuvan amerikkalaisesta yhteiskunnasta. World Trade Center ei halua mitään tällaista, eikä siinä ole ainuttakaan poikkitelaista tai kriittistä sanaa. Itseasiassa, siinä ei ole mitään muutakaan ajattelemaan pakottavaa, suuntaan tai toiseen. Stone on tehnyt jotain sellaista, mistä hän ei oltaisi osattu tämän nuoruudenpäivinä uneksiakaan: jänistänyt.
Terapiaksikaan en uskalla filmiä kutsua. Nicolas Cage ja ”se toinen jätkä” ovat jokamieheydessään liukkaita kuin saippuat. Varmasti samastumisen helpottamiseksi ja todennäköisesti jotta katsoja voisi peilata heihin omia tuntojaan iskusta. En halua myöskään kiistää sitä, etteikö teos voisi olla pohjimmiltaan hyvinkin totuuspohjainen tapahtumien kuvailujensa suhteen. Mutta eikö Stone ole koskaan kuullut elokuvaohjauksesta, jolla näihin miehiin voisi saada edes jotain inhimillisesti mielenkiintoista?
Elokuvaa tehtäessä yleensä halutaan ilmaista jotain käyttämällä sen kuvausta, leikkausta ja muita taidemuodolle ainutlaatuisia keinoja apuna. Hahmoilta ei voida eikä tarvitse paljoa vaatia replikoinnin osalta, mutta miksi kuvaus on niin blandattua ja tv-elokuvamaisen yhdentekevää? Elokuvan tekniikka ei saa meitä tuntemaan, sillä kaikki siinä on niin loppuunkaluttua ja turruttavasti toteutettua perushuttua. Monet näyttelijät ovat suorastaan sietämättömiä rooleissaan ja tuntuvat mainoksista poimituilta kiiltokuvilta ”onnellisista perheistä”. Kliseet täyttävät käsikirjoituksen: ”Kerro vaimolleni että rakastan häntä” ja sen variaatiot kuullaan usein. Stonelle tyypillinen loppumonologikin on mukana nostattamassa myötähäpeää.
Koska mitään poliittisesti kriittistä tai edes psykologisesti tai realistisesti silmille tulevaa ei elokuvassa pääse tapahtumaan, jää päällimmäiseksi tyhjyyden tuntu. Miksi teoksen pitää kertoa WTC-iskusta, kun mikään elokuvassa ei ole tarpeeksi käsinkosketeltavaa muistuttaakseen meitä siitä, että kyseessä todella on jotain mikä on tapahtunut ja jolla on suuri sosiaalipoliittinen ja historiallinen merkitys? Romahtava rakennus voisi tässä olla oikeastaan mikä tahansa katastrofielokuvan tuhoalue eikä filmissä ole sen enempää koskettavuutta kuin 70-luvun Liekehtivän tornin kaltaisissa kauttaaltaan fiktionaalisissa teoksissa. Periaatteessa mikä tahansa hyvin tehty onnettomuustarina voisi olla paljon parempi väline viittaamaan samalla terrori-iskujen aiheuttamaan lamaannukseen.
Ohjaaja vie meidät tapahtumien hermokeskukseen ja Craig Armstrongin score vaivuttaa meidät samalla uneen, sen sijaan että valpastuisimme. Stone päätyy kahden tunnin nyyhkyvasaralla toistuvan epäonnistuneesti katsojan päähän hakkaamisen jälkeen järisyttävään lopputulokseen: ihmiset tekevät niin pahaa kuin hyvääkin. The End of Story.
Enkä vain voi sille mitään, mutta Nicolas Cage jonka ura on mennyt viimeisen vuosikymmenen aikana vessasta alas oli parhaimmillaan silloin kun hän esitti sarjamurhaajia ja terroristeja, eikä harmaita ja turvallisia jokamiehiä. Minä olisin halunnut World Trade Centerin, jossa vanha kunnon Nic heittää maanisesti virnuillen ihmisiä takaisin kaksoistorneihin. Se olisi sentään tuonut tähän elokuvalliseen katastrofiin jotain ytyä, kun kaksi lentokonettakaan ei siihen riittänyt. Nyt filmistä jäi lähinnä mieleen se, että kummallakin miespääosan esittäjällä oli viikset.
