Ei niinkään maailman paras elokuva, mutta sydäntä sykähdyttävä melodraama kuitenkin. Edellisen kaltaisella lauseella voi vallan mainiosti kuvata useampaakin Douglas Sirkin elokuvaa – myös tätä.
Kaikki minkä taivas sallii alkaa ajankohdasta, joka on vähitellen taittumassa syksyksi. Kypsään ikään ehtinyt Cary Scott (Wyman) elelee leskenä talossaan ja odottelee kahta lastaan visiitille. Eloa Caryn arkeen tuo pääasiassa paras ystävä Sara (Moorehead). Ja sitten on se komea nuori puutarhuri Ron (Hudson), jolle Cary kainosti tarjoaa kerran pullaa. Siitä alkaa suhde, joka saa kaupungin juorukellot helisemään ja itse Carynkin hämmennyksiin. Kyllähän sen ikäisen naisen pitäisi olla kiinnostunut vain harmaammista armaista. Tai antaa tv:n tarjota itselleen koko sen elämän kirjon, josta keski-ikäistyvien täti-ihmisten olisi todellisuudessa pysyttävä etäämmällä.
Sirkin elokuva saattaa pintapuolisesti vaikuttaa turhanpäiväiseltä romanttiselta sadulta, mutta sen kerronnan kekseliäisyys ansaitsee kyllä glooriaa. Vaikka leffan ihmiset ovat siistin ja hyvinvoivan näköisiä jopa jyrkänteeltä tiputtuaan (kunnon Hollywood-tyyliin), kuvien yksityiskohdat ovat erityismaininnan arvoiset. Esimerkiksi Caryn tyttären huoneen ikkunasta heittäytyy eräässä kohtauksessa keskustelijoiden ylle yhtä paljon värejä kuin on ilmassa tunteitakin. Ja kun Cary löytää rikkinäisen arvoastian Ronin luota – siinä sopiikin kysyä, kuka oikeastaan löytää mitä.
Kaikki minkä taivas sallii toimii myös oivana ajankuvana. Silloin joskus televisio oli vielä sangen uusi tuttavuus, sähkeet lentelivät sähköpostin puuttuessa ja miehet avasivat naisilleen oven. Aika on tavallaan elokuvan ongelmakin. Jos tällaisesta maailmasta on vaikeaa löytää samaistumiskohdetta, on leffan katsominen hankalaa. Rainan rasitteena voidaan nähdä myös tietynlainen liioiteltu tunteikkuus, jota Kaikki minkä taivas sallii -elokuvan keskeisimmät henkilöt vyöryttävät katsojan päälle. Jos (Aki) Kaurismäen elokuvissa yksi kulmakarvan värähdys riittää ”sen kaiken” sanomiseen, Sirkin leffassa sama tehdään kaksin käsin ja selkä mutkalla. Taidetta se tämäkin silti on ja hyvin mukaansatempaavaa vieläpä. Kaikki kiitos Sirkin näppäryydelle ja valovoimaiselle pääosaparille.
BTW, allekirjoittaneella on puutarhurin paikka avoinna… 😉
