Kun kyseessä on Indiana Jonesin jatko-osa, ei pieneltä jännityksen tunteelta voi välttyä. Jatko-osan läimäisy 19 vuoden tauon jälkeen on aina riskialtista touhua – George Lucasillehan tämän onkin jo tuttua. En odottanut ennakkoon niinkään nerokasta saati mullistavaa seikkailua – sitä tämä ei kuitenkaan olisi tullut olemaan – vaan lähinnä Indiana Jonesin perinteitä noudattavaa, sulavasti rullaavaa toimintaseikkailua.
Elokuva alkaa murhaavan lupaavasti; tutun ironista huumoria, klassista toimintaa ja visuaalista herkkua kylvetään ilolla. Hetkellisillä nostalgiaa herättävillä viitteillä saatiin ainakin tämä fanipoika mukaan lopullisesti. Valitettavasti kokonaisuus kärsii; elokuva on kuin yhdistelmä Kadonneen Aarteen Metsästäjien (1981) roolihahmoista ja rakenteesta, Tuomion Temppelin (1984) paikoitellen konemaista räimeestä ja VIimeisen Ristiretken (1989) huumorista ja perheasiosta. On ilmeisen selvää, että heikoimillaan elokuva on Tuomion Temppeliin suuntautuneena. Yllätyksekseni myös elokuvan perinteisyys kääntyy hieman itseään vastaan; tarinan rakenne ja tarina itsessään tuntuu olevan tuttua kauraa – tosin loppuratkaisu on Indy tarinoista poikkeva. Pitäisin ylitsevuotavaa loppuratkaisua hieman harmillisena kardinaalivirheenä. Tarinassa on myös monia aukkoja, jotka jäävät selvittämättä.
Näyttelijäsuoritukset ovat hyviä; Harrison Ford istuu rooliin edelleen, Shia LaBeouf loistaa Muttina. Hivenen latteammat roolisuoritukset tekevät Cate Blanchett Irina Spalkona ja Karen Allen, joka ei enää vanhempana niin rivakkaan roolisuoritukseen yllä kuin Kadonneen Aarteiden Metsästäjissä.
Runsaasti on hyvää; elokuva nousee monelta osin vanhojen Indiana Jonesien tasolle. Toisinaan löytyy myös huonoa, joka tiputtaa elokuvan ilmalennosta takaisin maanpinnalle. Eräs huomioitava seikka loppuun. Elokuva on reilusti keskivertoa parempaa toimintaviihdettä jos, ja vain jos olet pitänyt aiemmistakin elokuvista. Muuten valtaosa elokuvasta menee ohi tai maistuu varsin kuivalta.
