Eka PotC-leffa oli kesän 2003 niin suuri yllättäjä, että rahaa virtasi joka tuutista – suoraan jatko-osan tuottamisvarantoon. Niinpä tuttu ryhmä kasaan ja takaisin merille.
Kapteeni Jack Sparrow’n (Depp) kompassi paljastuu olevan yllättävän kysyttyä tavaraa (taikakalu, totta kai), ja Williamin (Bloom) pitää metsästää piraatti paikantimineen tai hän ja tuleva morsmaikku Elisabeth (Knightley) tuomitaan viime osan merirosvolipun alla seilaamisesta kaulakiikkuun. Samaan aikaan Sparrow’ta vainoaa Davy Jones (Nighy), kuolematon mikä-lie ja Lentävän Hollantilaisen kapteeni, joka saapuu muistuttamaan Jackia vanhasta sopimuksesta, jonka mukaan tuttu veikkomme on myynyt sielunsa elinikäiseen palvelukseen Jonesin kirottuun miehistöön merirosvouransa väliaikaista. Tarina ei siis ainakaan ole ykkösosaa uskottavampaa tasoa, mutta Mustan helmen kirous viihdytti siitä huolimatta. Kuolleen miehen kirstun ongelmana on, ettei se pysty samaan.
Mistäs sitä oikein aloittaisi? No, tarinassa on taas liikaa turhia sivujuonteita. Erityisesti alun vierailu ihmissyöjien saarella vie tolkuttomasti aikaa, erityisesti kun taitavat käsikirjoittajat olisivat oikeasti voineet välttää koko mitään suurempaa mielenkiintoa herättävän juonen kannalta lisäksi turhan kohelluksen. Vanhoja tuttuja ja paikkoja kaivetaan esiin liiankin kanssa, erityisesti kun uuttakin on heitetty sekaan runsain mitoin. Käsikirjoittajille tosin kunniamaininta siitä, että ovat löytäneet ykkösleffasta ne ei-niin-selvästi auki jätetyt yksityiskohdat, jotta tämän tarinan jatko ei tunnu valmistellulta, muttei siltikään väkisin väännetyltä.
Efektit ovat edelleen hienoja. Kaikki kolme PotC-leffaa saavuttivat Oscar-ehdokkuuden parhaissa efekteissä, mutta sarjan osista ainoastaan tämä oli voitokas. Tosin jokin efekteissä ei enää säväytä. Jälleen on kehissä aavelaiva sekä sen kirottu miehistö. Kierrätyksen makua on yleisestikin turhan liikaa.
Näyttelijät ovat edelleen valovoimaisia. Depp on vedossa (kuten melkein aina), uskomattomaksi editoitu Nighy on todella luonteva merenpohjan kävelijä ja voodoo-nainen Tia Dalmaa esittävä Naomie Harriskin hoitaa oman osuutensa hienosti kotiin, ovat oikeastaan vain Bloom ja Knightley hieman hukassa. Näistä hyvistä suorituksista kiitos kuuluu sekä näyttelijöille että vahvojen hahmojen luojille. Tosin ”koomisista” ja umpiturhista ääliösivuhahmoista ei ole jostain kumman syystä osattu päästää irti.
Taistelukohtauksista on kadonnut into. Miekkataisteluista ja tykkien paukutteluista on väännetty mahdollisimman mahdottomia, ja se näkyy viihdearvossa. Siinä missä yleinen meno tuntuu kokonaisuudessaan hieman laimealta, on erityisesti huumori pohjamudissa. Ykkösosassa svengannut tunnusmusa alkaa jo tuntua epätoivoiselta tunnelman hakemiselta.
Lopulta juuri täysin metsään näpytelty käsikirjoitus pilaa muuten ihan hyvän leffan. Kun tarina vain itsepintaisesti junnaa suoraan eteenpäin, ja leffaa tuntuu olevan takana jo reilu tovi, tietää, ettei tarinaa voi selvittää ilman turvautumista deus ex machinaan, alkaakin jo katsoja pelätä sitä selkeästi horisontissa häämöttävää ratkaisua, ja pim! Kuin Pendolino loppuratkaisu raahautuu paikalle myöhässä, ja saa katsojan hakkaamaan päätään seinää, kun ovet eivät avaudukaan. Suoranaisiin sattumiin kerta toisensa jälkeen nojannut tarina rysähtää laiskasti karikolle. Ja rommikin on loppu.
