Seitsemän Jussin ehdokkaana olleesta leffasta alkaa olla jo jonkinlaiset odotukset. On kumminkin niin että jokainen leffa on lopulta niin hyvä miltä se katsojasta tuntuu. Olin valmistautunut tietämättömänä katsomaan jonkin sorttista komediaa, joka osoittautui pienoiseksi virhearvioinniksi. Huumoripuolella nähdään satunnaisia heittoja ja nämä naurattavat katsojan elämäntilanteen ja seksuaalisen suuntauksen mukaan. Osa meni ohi ja osa osui maaliin, osa ei vaan naurattanut.
Kyseessä tuntuu olevan epätasapainoisen parin suhteen pelastusyritys, jossa osapuolet eivät ole samalla aaltopituudella eivätkä puhu samaa kieltä. Seksuaalinen suuntauskin on eri, joten miten homma lopulta toimisi? Leffasta muodostuu lopulta lesboparin suhdedraama, jossa kumpikin yrittää päästä tahoillaan miehistään eroon sen minkä pystyvät. Lapset pitäisi saada kumminkin järjestettyä, johan biologinen kello tikittää kovaa vauhtia.
Kari-Pekka Toivosen esittämä Antero huvittaa juroudellaan ja omilla päätöksillään. Hepun kohtalo leffassa on ihan oikeutettu. Kuvattu lesbojen suhde ei kosketa oikein millään tasolla. Leffaa vaivaa näin miehisestä näkökulmasta se että samaistumisenkohdetta ei löydy ja se on mielestäni yksi leffojen olennaisimpia juttuja. On juro ja omituinen mies sekä muutama ei niin juro, mutta sitäkin omituisempi muusikkokaveri. Ainoat normaalit tapaukset tuntuvat olevan tavallaan lesbonaiset.
Saman sukupuolen väliset suhteet nostaa nykyään joka tuutissa päätään. Minna Haapkylä ja Minttu Mustakallio tekevät molemmat kumminkin oikein hyvät roolityöt, ei siinä mitään. En koe olevani erityisen ahdasmielinen, mutta jotenkin leffa vaan ei onnistu herättämään kovinkaan paljon kiinnostusta muutamia mustanhuumorin täyteisiä kohtia lukuunottamatta. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, tarina vaan ei ole kiinnostavin mahdollinen.
