Quentin Tarantinon elokuvat ovat parantuneet järjestyksessä Death Proofista, elleivät jopa Pulp Fictionista saakka. Ymmärrettävää on, että etenkin viimeksi mainittu on monille pyhä, ja varsinkin satunnaisen katsojan arvostelukykyyn pääsee herkästi vaikuttamaan kulttimaineen kaltainen ulkopuolinen paine. Elokuvasta pitäminen ja sen paremmuuden arvioiminen eivät kuitenkaan ole aina sama asia. Kylmä totuus on, että Tarantino on 90-luvun alkupuoliskolta tähän päivään tultaessa kehittynyt harppauksittain.
The Hateful Eightin arvioinnissa onkin lähdettävä liikkeelle lähinnä siitä, miten sen arvottaisi uuden tuotannon joukossa. Käsikirjoituksellisesti se saattaa Tarantinon uralla viedä jopa pisimmän korren, mutta sitä rokottavat samalla monet ongelmat. Myös itse elokuvan toteutus koki monia vastoinkäymisiä, joista varhaisen käsikirjoitusversion vuotaminen julkisuuteen ei ollut suinkaan vähäisin. Tarantino kirjoittikin esimerkiksi elokuvan lopun kokonaan uusiksi.
Elokuva käynnistyy käyskennellen ja kuin vähät välittäen sitä kohdanneista vastoinkäymisistä ja suurista odotuksista. Pitkälliset keskustelut eivät oikein saa kiinnostusta heräämään kuten niiden Tarantinon tapauksessa kuuluisi, ja pian alkaa jo erehdyttävästi vaikuttaa siltä, että ohjaaja on luottanut dialogia kirjoittaessaan liiaksikin mairittelevaan fanipalautteeseen ja kompastunut omaan erinomaisuuteensa.
Tarinan edetessä kuitenkin osoittautuu, että tarina vain rakentaa jännitteitään ja kerää kierroksia niiden purkamiseen todella todella kauan. Elokuva on noin puoliväliinsä saakka paikoitellen jopa puuduttavaa seurattavaa, mutta juuri kun on henkisesti valmistautunut siihen kylmäävään mahdollisuuteen, että tulisi haukotelleeksi Tarantinon elokuvassa, alkaa tarina saada yllättäviä käänteitä ja dialogi totuttua ja kaivattua terävyyttä.
Tässä piileekin suurin elokuvan herättämä kysymys. Onko kyseessä surkeiden sattumien summana syntynyt onni onnettomuudessa, vaiko Tarantinon kaikkien aikojen nerokkain käsikirjoitus? Oli vastaus mikä hyvänsä, jo pelkällä kysymyksellä on horjuttava vaikutus, joka jättää pohtimaan, missä määrin muutokset käsikirjoituksessa ovat vaikuttaneet lopputuloksen epävakauteen. Alun verkkaisuus toimii nimittäin erinomaisena odotusten nostattajana, jonka jälkeen vähäeleisenkin tunnelmanmuutoksen vaikutus kertautuu.
Elokuvan casting ei ole kirjavaa ainoastaan näyttelijävalintojen vaan myös näiden taitojen suhteen. Samuel Jackson tekee takuutyötä, vaikka jääkin auttamatta loistavan Walton Gogginsin (Shield, Sons of Anarchy) varjoon. Erityisen vaikuttavaksi muodostuu Jennifer Jason Leighn suoritus, mikä johtunee enimmäkseen siitä, kuinka tasaisen rasittava hänen roolihahmonsa on koko elokuvan keston ajan.
Samalla kolikolla on kuitenkin varsin kummallinen kääntöpuoli. Kurt Russell ja Michael Madsen ovat kuin arvaamattomat ja flegmaattiset kopiot omista aiemmista Tarantino-elokuvien roolisuorituksistaan. Surullista seurattavaa on myös Tim Rothin pyristely pedanttia artikulaatiota vaativassa roolissa, joka on hieman liiankin ilmeisesti laadittu Christoph Waltzille.
Täysin typerä ratkaisu on Zoë Bellin ja Channing Tatumin survominen väkinäisiin pikkurooleihin. Jo Death Proofissa esiintynyt, alun perin stuntnaisena kunnostautunut Bell, tuntuu lähtevän maanisuudessaan kaikista henkseleistä ja pääsee jopa hetkellisesti hajottaamaan koko elokuvan kerronnallisen dynamiikan. Roolituksessa haiskahtaa jokin samankaltainen kuin pienemmän budjetin elokuvien ”tähdittämisessä” tekijöiden omilla kavereilla.
Kollektiivisesti elokuvan näyttelemistä vaivaa teatraalisuus. Se korostuu alussa, kun eräänlaiset Tarantino-lasit on taas kaivettava esiin ja totuteltava siihen, että nyt ei katsellakaan mitään tavallista länkkäriä. Kaikesta huolimatta elokuva on välillä kuin teatteriesitys ja jotkin repliikit sylkäistään ilmoille kuin ne jostain syystä näyttelijöistäkin tuntuisivat typeriltä lausua. Tuntuu kuitenkin siltä, kuin varsinaisten tapahtumien alkaessa itse roolisuoritukset hieman paremmin asettuisivat uomiinsa ja vaikuttaisivat realistisemmilta.
The Hateful Eight jättää tunteen toistaiseksi synkimmästä Tarantino-elokuvasta. Huumoria on toki mukana, mutta samalla kyseessä lienee ohjaajan raakalaismaisin teos. Väkivalta on myös aiempaa realistisempaa, joten historiallisesta lännenmiljööstä ja absurdista tilanteesta huolimatta tapahtumia sävyttää todentuntuinen ahdistavuus.
Tyypillisiä tarantinomaisuuksiakin on totta kai luvassa. Ohjaajan keksimällä Red Apple -tupakkamerkillä irvaillaan tuotesijoittelulle ehkä passiivisaggressiivisemmin kuin koskaan ennen, tarina sisältää mainion takaumakohtauksen ja ohjaaja on tyylilleen uskollisesti mukana omassa elokuvassaan – joskin hivenen erikoisella tavalla.
The Hateful Eight ei ole Tarantinon paras elokuva, joskin se on ehdotonta kärkikastia. Projektin eteneminen on ollut ajoittain vaakalaudalla, mikä valitettavasti huokuu läpi epämääräisenä vaikutelmana siitä, että elokuva ei lopullisessa muodossaan ole täysin hallittu kokonaisuus. Tarinan ajoittain turhankin pitkistä suvantovaiheista ja roolivalintojen vaihtelevasta laadusta huolimatta se on kuitenkin odotukset lunastava jatko uralle, joka ohjaajan omien sanojen mukaan on jo loppusuoralla.
Luminen Wyoming tarjoaa puitteet vaikuttaville ulkokuville, mutta tarinaa eteenpäin vievät tapahtumat koetaan pääosin suljetun tilan dialogikohtauksissa. Tällä tavoin The Hateful Eight iskee ikäänkuin yläfemman Reservoir Dogsin kanssa ja pienen hetken se on jopa eeppisin pattitilanne, joka valkokankailla on pitkään aikaan nähty. Se on nokkelasti kirjoitettu, kuvallisesti väkevä ja vaikka se aikaa ottaakin, myös intensiteetin rakentamisen todellinen taidonnäyte. Elokuvan lopetus on mainio, mutta jättää pohtimaan, minkälaisen ratkaisun alkuperäinen versio olisi tarjoillut. Ohjaus-Oscaria Tarantino tuskin hätyyttelee, mutta käsikirjoituksen osalta jälleen yksi voitto ei olisi ihme.
Elokuvan laatuun täysin liittymättömänä kommenttina on mainittava, että teatteriversion suomennos on suppeudessaan ja kielellisessä köyhyydessään luokattoman huono. Monet sutkautukset ja sivulauseet ovat vaillinaisia tai jätetty jopa kokonaan kääntämättä. Jos kielitaito riittää, kannattaa tämän leffan dialogista nautiskella kuunteluoppilaana keskittyen tekstityksen sijaan näyttelijöiden ilmeisiin ja eleisiin.
