Eräs professori Brown nimesi poikansa Jules Vernen mukaan eräässä 80-luvulla valmistuneessa aikamatkatrilogiassa. Ei ollenkaan hullumpi ajatus, olihan Verne loistava kirjailija. Erääseen hänen Sci-fi -henkisistä teoksistaan perustuu myös tämä elokuva, joka lienee alunperin suunniteltu tv:lle. Kyse ei silti ole mistään kurarapakossa kaatopaikan takana kuvatusta kuvatuksesta, vaan tuotantoon on selkeästi pukattu taala jos toinenkin. Lopputulos on pituudestaan huolimatta kiintoisaa katseltavaa.
Nuori Pierre Arronax (Dempsey) on merentutkija, joka jää jatkuvasti isänsä varjoon. Kun hän yrittää esittää suurelle yleisölle vastauksia siihen, mikä hirvitys on tuhonnut suuria aluksia pitkin meriä, jopa oma isä nauraa päin poikansa nassua. Siitäpä heppu sisuuntuu. Kun hänelle sopivasti tarjotaan tilaisuutta etsiä tuholainen merten syvyyksistä, ei mies malta olla tarttumatta tilaisuuteen, pussaa isänsä rakastajatarta tulisesti ja hyppää paattiin. Muutamien viikkojen kuluttua peto löytyy. Mutta voi gauhistus! Kyseessä on paljon muutakin kuin luontoäidin oikku. Pierre löytää pinnan alta eräänlaisen sieluntoverin ja paljon muutakin, kuten elämänsä naisen (Sara). Ja kuten asiaan kuuluu, ruumiita tulee tonneittain ja vedessä sukellellaan paljon.
Leffan erikoistehosteet ovat hyviä eli toisin sanoen uskottavan oloisia. Syvyyksissä piileskelevä Nautilus on nautittavaa nähtävää, mutta samalla toivoisi, että pienien sivuosien näyttelijöihin olisi jaksettu panostaa yhtä paljon. Onneksi tuota pökkelöjoukkoa ei paljoa joudu kärsimään. Pääosaa vievä Patrick Dempsey ei juuri ilahduta hänkään, vaikka ihan kivan näköinen onkin. Mies ei näytä osaavan kuin kaksi ilmettä: toisessa suu retkottaa vähän vähemmän ammollaan. Sen sijaan kapteeni Nemona patsasteleva Michael Caine on ”ihan okei” ja tarpeeksi jokamiesmäinen ollakseen varastamatta koko show’ta. Mia Sarakaan ei pahemmin ylinäyttele. Kokonaisuutena Merten alitse on hyvää viihdettä, jossa jännitys pysyy yllä loppuun asti.
