Etelässä kaikki on kuumempaa. Varsinkin siinä vaiheessa, kun Jumalan nimeen vakaasti vannova, elämässään pettynyt entinen blueskitaristi ja jo kaksikymppisenä sekoilukiintiönsä täyteen saanut tyttö tapaavat. Eikä tapaaminen edes ole se klassinen rakkaustarina, vaan kehityskertomus. Musiikkipainotteinen kehityskertomus, jossa blues vaikertaa sinisenkatkerana helteiden keskellä.
Jumalaapelkäävän vanhuksen roolissakin karismaattinen Samppa L. Jackson pääsee raivoamaan tavaramerkkiäänellään ja myös se kuuluu ”niggah”-vihahuudahdus reploihin on ollut ihan pakko änkeä. Ja eipä siinä mitään, tiukasti sanaillen hommat hoituvat. Kokemuksen rintaäänellä karismaattinen herra puhelee kitaranulinan päälle ja opettelipa tämä harmaapulisonkinen herrasmies jopa kitaransoiton rooliaan varten.
Christina Riccin viimevuodet ovat olleet hieman mollipainotteisia, joten on ihan kätevää tapailla uralle duuria mollisointujen soidessa. Sinänsä hupaisasti ja rohkeasti Ricci esittää riivatunlailla käyttäytyvää, seksiaddiktia tytönhupakkoa käytännössä koko leffan ajan samoissa (itse asiassa oman vaatekaappinsa) pikkupöksyissä ja paidassa. Mutta jotenkin Ricci istuu näihin seonneen tytön pöksyihin oivasti. Yhtä oivaa ei ole poptaivaan kirkkaimman tähtösen Justin Timberlaken meno. Nuorisosuosikki pettää odotukset (joita siis todella oli kasattuna) todella vaisulla (ja niin pienellä, että mieleen iskee pakostakin pelkkä markkinakikka) sotilaspoikatulkinnallaan. Jonkinlainen harmaa tunteenpuute ja askeliin sekoaminen sieltä paistaa.
Selkeästi musiikki-intoisen ohjaaja Brewerin meno on rentoa ja muutama kohtaus todella pysäyttää. Esimerkiksi Jacksonin tulkitsema nimibiisi hämärässä huoneessa, elokuvan jonkin sortin käännekohdassa on kylmäävä kokemus. Ok, ulkoilman salamointi on jo mennä överiksi, mutta ei kuitenkaan.
Loppuratkaisu on elokuvan heikoin lenkki, sanailut kun on sanailtu, ohjeet jaettu, Ricciä talutettu kettingeissä elämänoppikoulussa ja töksähtelevää moraalisaarnaa ilmoilla on ollut yllin kyllin, niin sitten pillit pistetään pussiin aika äkäisesti. Jopa niin, että kauniisti kasattu ja koristeltu kertomus putoaa monta tasoa alemmaksi. Lämpömittarissa muutama aste tokikaan ei yleismenon lämpöä mihinkään laske. Silti elämänohjeistuksen riemusoinnin olisi voinut antaa jatkua hetken pitempään, ja pyhittää alakierteestä nousemisen mahdollisuudet muuten kuin lopun pikakohtauksilla sekä paniikkikohtauksilla, joita myös piisaa elokuvan yllättävän väkivaltaisissa karikoissa.
