Taustana on arvovaltainen Royal Albert Hall ja esitettävä oratorio perustuu vähämerkityksellisen brittiläisen komediaryhmän tuotannon toiseen (rienaavaan) elokuvaan. Oratorion säveltäjien edellinen työ samankaltaisesta aiheesta voitti kolme Tony-palkintoa. Arvovaltainen tausta joutuu siis sietämään jo 40:n vuoden ikään ehtinyttä Monty Pythonia ja kulttuurihäväistyksen törkeyttä ei voi kuvailla sanoin!
[movie]Brianin elämä[/movie] on siis lähtökohta Eric Idlen ja John Du Prezin kirjoittamalle koomiselle oratoriolle joka rakastavasti kertoo alkuteoksensa tarinan korkeakulttuurifanaatikoille. Eric Idle on yksi viidestä soloistista ja John Du Prez toimii valtavan orkesterin kapellimestarina.
Brian Cohenin (William Ferguson, tenori) elämä on siis musiikillisen suurennuslasin alla kuten myös 30-luvun Välimeren itäkolkka poliittis-uskonnollisine kähinöineen. Vastoinkäymisten, ponnistusten ja sattumien seurauksena Brian liittyy Juuden Kansan Rintamaan jota johtaa Reg (Christopher Purves, basso), häntä erehdytään luulemaan messiaaksi ja huonon tuurin huippuna hänet naulitaan ristille ja yrittäessään vakuuttaa väkijoukon yksilöllisyydestä tulee hän joka ei-ole-yksilö (Terry Gilliam). Brianin elämän merkittävimmät naiset ovat määrätietoinen äiti Mandy Cohen (Rosalind Plowright, mezzo) ja Judith (Shannon Mercer, sopraano). Lopun koitettua kenturio (Michael Palin) kertoo että koskaan halunnut olla roomalainen.
Moninaiset musiikkityylit ja -genret ovat pilkkakirveen iskun kohteena ja arvokkaan oratorion lisäksi mukana hehkuu Bob Dylan-parodia huuliharppuisine muminoineen ja meksikolainen mariachi-tyyli myös. Meno on siis alusta asti hauskaa ja lähtömateriaalille uskollisesti John Philip Sousan pirteä marssi [I]The Liberty Bell[/I] aloittaa musikaalisen naurumekkalan. Siitä eteenpäin meno ei hyydy ja moninaisia tyylejä hyödyntävät sävellykset vaihtelevat hitaista ja unenomaisista suorastaan uhkaaviin. Lopetuksena ei ole pelkästään yksi ikivihreä Python-laulu vaan kaksi ja vielä alkuperäisien esittäminä.
William Ferguson hoitaa soolo-osuutensa Brianina samalla hämmentyneellä avoimuudella kuin esikuvansa ja toimittaa hykerryttävän työn. Christopher Purves hoitaa itselleen perimänsä osuudet samalla maanisuudella kuin esikuvansa joka sopii materiaalin kanssa mainiosti yhteen. Shannon Mercer ja Rosalind Plowright ovat yhtä erinomaisia ja luonnollisesti jokainen laulaa erittäin kauniisti. Eric Idlen baritonihtava ääni on suorastaan riitasointu, mutta se siedettäköön koko ruljanssin takapirulta.
Monty Python ja kulttuurielitismi tärähtää siis yhteen ja lopputulos on silkkaa huumoria joka lisäksi hienosti kirjoitettu ja ammattitaitoisesti esitetty oratorio. Upeat puitteet ovat pelkkä bonus.
