Monster’s Ball kertoo kahden kohtalon yhtymisestä. Joka tapahtuu kohutusti, kuten kaikki tietävät, oikein kirjaimellisestikin. Kuolemaantuomittujen vartija (Thornton) valmistelee vankia viimeiselle reissulle ja toisaalla tulorajan kieppeissä keikkuva nainen (Berry) yrittää selvitä päivästä toiseen. Hän on naimissa kuolemaan tuomitun kanssa. Kummallakin on myös jälkikasvua joiden kanssa molemmilla on ongelmia. Sattumien kautta vanginvartija ja leskeksi jäänyt nainen kohtaavat, vaikka itse teloitukseen vaimo osallistukaan.
Koko leffan juoni perustuu jännitteeseen siitä paljastuuko naiselle tieto siitä, että uusi poikaystävä oli teloittamassa naisen miestä. Katsoja odottaa sitä hetkeä ja juonen jatkumista siitä eteenpäin. Soppaa hämmentää myös vanginvartijan isäukko joka ei ainakaan helpota pariskunnan yhteiseloa.
Thornton on vähäeleisyydessään juuri sitä mitä leffa vaatiikin. Lievä käytöksen arvaamattomuus nousee välillä pintaan niin, että aina ei voi olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu. Berryn suoritus naturelnaamaisena on hämmentävä. Näyttää siltä että Berry on löytänyt fiksun linjan roolivalinnoisaan. Miksi ei käyttäisi kauneuttaan hyväksi ja keräisi Bondeista ja muista massaelokuvista pätäkät, mutta samalla pistäisi itsensä likoon pienemmissä leffoissa. Pystistä ja kaikesta suitsutuksesta huolimatta Berryn veto Monster’s Ballissa on iso yllätys.
Näitä ”pieniä elokuvia” on ilo katsoa normaalin Hollyhuttuilun seassa. Normaalia stars and stripes-mahtipontisuutta ei ole ja satsaus on elokuvan perusjutuissa: näyttelemisessä, ja tunnelmassa. Eikä leffaa ole venytetty turhan pitkäksi. Monster’s Ball on paljon muutakin kuin se kohuttu kohtaus.
Monster’ Ball muuten tarkoittaa pirun peijaisia joita pidettiin Englanissa teloitusta edeltävänä iltana.
