Ei ole vänkää olla pieni Chihiro. Muutto masentaa, ja vanhemmat ovat totaalisia sikoja. Haukkumanimitys saakin ihan uuden syvyyden, kun Jumalat aikovat tehdä isästä ja äidistä pekonia. Sen siitä saa, kun syö muiden lautaselta. Chihiro ei luovuta, vaan aikoo pelastaa vanhempansa ja itsensä. Seikkailu henkien kylpylähotellissa alkaa…
Henkien kätkemä kolahtaa alusta lähtien mielettömän hienolla toteutuksellaan. Muun muassa Prinsessa Mononoken takaa löytyvä Miyazaki työntää animaation rajoja vielä entistäkin pidemmälle, en nimittäin ole varmaan eläissäni nähnyt yhtä hienosti toteutettua animaatiota. Kaunis ulkoasu ei onneksi hautaa itse tarinaa alleen – kyseessä on mielikuvituksekas pläjäys, jonka tenho ei piile äksönissä vaan hilpeissä hahmoissa. Jumalkylpylän asiakkaita on leppoisa seurata, vaikka mestan emäntä Yubaba alkaakin (enimmäkseen äänensä takia) välillä hiukan tympiä.
Kuten Prinsessa Mononokessa, on myös Henkien kätkemässä hienot musat. Leffan kliimaksissa teemabiisi pääsee kunnolla oikeuksiinsa ja kolahtaa kertalaakista. Tosin jostakin kumman syystä säveltäjä Hisaishi sortuu muutamissa kohtaa korniin surkupianomelodiaansa.
Noh, tällaiset pienet epäkohdat nousevat esiin vain siksi, että meininki on niin mielettömän upeaa. Henkien kätkemä on kokonaisuudessaan ennennäkemättömän mukaansatempaava kokemus, joka sopii kaikenikäiselle kansalle. Miyazaki lienee tämän hetken paras satusetä, eikä pelkästään animaation saralla.
