Kapea, ahdistava käytävä, jonka päässä avautuu ovi tuomaan valoa. Valkotakkiset, enemmän tai vähemmän virkaintoiset lääkärit. Kopisevat askeleet, riuhtova mielenterveysongelmainen potilas ja hänet hylkäävä, välinpitämättömän oloinen äiti. Näin alkaa tarina Anna Lappalaisesta (Katja Kukkola), josta alun puhumattomuuden jälkeen paljastuu energinen, elämänhaluinen nainen, joka jakaa tätä innostustaan myös ympäröiville ihmisille. Sivuseikkana on vain pieni poikkeama verrattuna keskivertokansalaisiin – hän elää täysin omissa harhoissaan luullen olevansa Buckinghamin palatsissa syntynyt prinsessa.
Elokuva pysyy tyylilleen uskollisena koko reilun puolitoistatuntisen ajan. Katsojalle esitellään henkilöhahmot rehellisesti ja rauhalliseen tahtiin, turhaa dramatiikkaa ei tarvita. Yllättättäviä juonikäänteitä on olemattoman vähän, sillä vaikka elokuva valottaa tärkeimmät tapahtumat kiltin kronologisesti, keskeisimpänä viestinä on tarinankerronnan sijaan vaikean teeman käsitteleminen – miten ”hulluja” tulisi kohdella, kuka on vastuussa tai oikeutettu tekemään päätöksiä ja missä kulkee hulluuden ja onnellisuuden näkymätön raja. Elokuva tuntuu tarjoavan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mikä on heijastus todellisuudesta mielenterveysongelmaisia hoidettaessa. Teoksesta löytyy ”pahis” eli lääkäri Grotenfelt (Samuli Edelmann), joka uskoo kehittyneen teknologian ja lääketieteen olevan ratkaisu kaikkeen, enemmän potilaiden onnellisuudesta kiinnostunut lääkäri Lonka (Paavo Westerberg) sekä joukko erilaisia mielisairaalan asukkaita.
Elokuvan taso lepää lähes kokonaan varmojen ammattilaisnäyttelijöiden harteilla, sillä budjetin pienuus näkyy valitettavasti kuvakulmista ja taustoista. Roolihahmoja nähdään lähinnä vain mielisairaalassa ja sen pihapiirissä sekä kylällä, jossa Prinsessa käy jakelemassa leikkishekkejä ja hieromassa myötätuntoista pankinjohtajaa – lukuun ottamatta pientä loikkausta Ruotsin puolelle. Puitteet eivät siis täytä odotuksia, vaikkakin kuvaus ja leikkaus on kuitenkin pääosin onnistunutta. Sivuhahmoja esittävät näyttelijät tuovat elokuvaan huomattavasti piristävää vaikutusta, niistä eritoten mainitakseni Pirkka-Pekka Petelius, Peter Franzén ja Krista Kosonen. Toisaalta kurkistus eri hahmojen elämään jää pintapuoliseksi, vaikka näyttelijöiden työ on onnistunutta. Esimerkiksi Prinsessan äidin hylkäämisen syyt jäävät omien arvailujen tai googlettamisen varaan, onhan kyseessä tositarinaan perustuva elokuva.
Kaiken kritiikin takaa elokuvasta löytyy kuitenkin myös paljon hyvää. Käsiteltävä aihe on vaikea, mutta ohjaaja Arto Halonen tarttuu siihen rohkeasti, dokumentaarisin ottein – lobotomioineen kaikkineen. Hyppiminen nopeasti vuodesta toiseen on aavistuksen verran ärsyttävää, mutta kaikki olennainen tulee kuitenkin kerrottua. Elokuvan rauhallisuus on oiva vaikutuskeino, sillä se tuo tarinaan uskottavuutta ja jättää ajattelemisen aihetta, tiedä sitten millaista. Suomalaiseksi elokuvaksi voin ehdottomasti suositella, vaikka tähtiä jääkin uupumaan parikin kappaletta täydellisestä.
