Ilmiö on varmasti useimmille tuttu. Katsot leffaa, joka vaikuttaa olevan aivan täyttä tuubaa, mutta silti et voi olla pidättelemättä nauruasi katsoessasi sitä. Näitä tulee minullekin aina välillä vastaan: elokuva on jo niin huono että se muuttuu huumoriarvollisesti hyväksi. Onhan ultimaattinen surkeus aina hauskaa. Itse esimerkiksi pidän surullisenkuuluisaa Batman & Robinia melko viihdyttävänä leffana jos sitä katsoo täysinverisenä perseilynä. Eihän sille toki silti voi antaa tähteä tai paria enempää mutta nauruarvot ovat kyseisessä pätkässä kohdillaan. Nyt tarkastelun alla oleva leffa Saint John of Las Vegas on myös todella huono filmi ja toisin kuin Schumacherin roskassa tässä ei ole sitten yhtään edes viihdyttämispotentiaalia.
John (Steve Buscemi) on entinen ison rahan uhkapeluri, joka pysyäkseen erossa massinsa vievistä peleistä on vaihtanut kotipaikkaa ja ammattia toimien nyt tylsähkössä toimistotyössä autovakuutusalalla. Mies haikailee kuitenkin ylennyksen sekä sitä kautta isomman palkan perään ja pyytää pomoltaan Mr. Townsendiltä (Peter Dinklage) tukea vaateilleen. Uusi asema aukenee vakuutuspetostapauksen tutkimuksen kautta, parikseen John saa vaiteliaan sekä kovaotteisen Virgilin (Romany Malco). Myös toimiston kuumimpaan misuun (Sarah Silverman) pitäisi tehdä vaikutus matkan aikana. Epäsymmetrinen parivaljakko tapaa matkallaan ties millaista hippaheikkiä aina prostituoiduista tylyihin huoltamotyöntekijöihin ja joutuupa moraalikin reissun aikana kovalle koetukselle.
Tämän elokuvataiteen mahtituotoksen ”ansiot” ovat seuraavat: katsojien rääkkääminen, hengiltä pitkästyttäminen, 95%-prosenttinen kliseisyys (nousee takuulla päähän), tekijänoikeusrikkomukset (edelliseen viitaten), ihmisoikeuksien loukkaaminen, leffahyllyjen roskaaminen ja lyhyt pituus. Viimeiseksi mainittu on se pätkän paras juttu ja tuostakin ajasta 10 viimeistä minuuttia menee kaikeksi onneksi lopputeksteihin. Väkisin hakemalla leffasta löytyy muutakin toimivaa, nimittäin Steve Buscemi, joka törkeästä alisuorittamisesta huolimatta ei aiheuta katsojalle vaarallisen korkeaa verenpainetta sekä bluray-soittimelle riskialtista agression tilaa.
Sitten hieman vuodatusta siitä mitkä perustavanlaatuiset asiat leffan tekijät ovat unohtaneet väsätessään tätä elokuvaksi kutsuttavaa pökälettä. Olen kuullut huhuja, että elokuvaa tehdessä olisi hyvä olla käsikirjoitus. Anteeksi niin mikä? Saint Johnin kohdalla moinen pikkuseikka on tainnut päästä unohtumaan. Tai vaihtoehtoisesti se on tehty täpötäydessä bussissa kauppakuitin takapuolelle huulipunalla. Toinen tärkeä, voisi jopa väittää että kriittinen tekijä, mikä ei leffassa toimi, ovat henkilöhahmot sekä heidän väliset suhteensa. Luulen nähneeni tummia koviksia joskus ennenkin valkokankaalla vai mitä Romany Malco? Tai olisiko päähenkilö ja toimiston kuumimman misun välisen romanssin voinut hoitaa ehkä vielä vähän pöljemmin? Nythän suhdetta hoidetaan pääasiassa puhelimen välityksellä paitsi tietenkin lopun (kai) romanttiseksi tarkoitetussa kohtauksessa, jossa sanotaan soo soo uhkapeleille ja jees rakkaudelle.
Jos on valmis hyväksymään sekä erittäin epäuskottavan rakkaussuhteen vanhan ukon ja pintaliitäjän välille tai/sekä kykenee nauttimaan kun kuuntelee työparin sanailua tien päällä niin on aikamoinen ihme, jos itku ei tule silmäkulmaan siinä vaiheessa, kun ruudulle astelee virtanaan uskomattoman typeriä hahmoja, jotka mitä luultavimmin kuljettajat jotakin juoneksi kutsuttua eteenpäin. Erikseen haluaisin mainita kohtauksen, jossa tuliesiintyjän puku on ilmeisestikin jumittunut päälle ja hän leimahtelee muutaman sekunnin välein iloisiin liekkeihin Johnin yrittäessä onkia tältä tietoja vakuutuspetoksen tutkimuksia varten. Tätä kohtausta ei kovinkaan karju pysty ohittamaan vain toteamalla ”mitä vittua” tai kääntämällä katseensa muualle vaan se kyllä häivyttää viimeisetkin toivonriekaleet siitä, että tässä pätkässä olisi jotain katsomisen arvoista.
Saint John of Las Vegas yrittää olla suhteellisen montaa asiaa, mutta lopulta ei ole oikeastaan mitään muuta kuin täydellistä ajanhukkaa ja huonosti kulutettuja euroja. Komediaksi tätä ainakin takakannessa väitetään, itse nauroin ainoastaan siinä kohdassa, jossa päähenkilö imettiin kuiviin Black Jack pöydässä ja siinäkin ainoastaan jakajan ilmeelle. Leffa yrittää ja nimenomaan yrittää olla samaan aikaan myös toimintaa, road movieta, romantiikkaa, trilleriä ja draamaa onnistuen olemaan kaikki noita, mutta harvinaisen umpisurkeasti sekä amatöörimäisen läpinäkyvästi. Jälkimmäinen näkyy paikoittain halvanoloisena miljöönä sekä kehnona kuvauksena. Ohjaaja Hue Rhodes ei sano minulle mitään, tämän totaalisen rimanalituksen perusteella en tosin suosittelisi tälle tulevaisuudessa mitään mainoskatkon alkutunnaria mutkikkaampaa.
Joten älkää hyvät ihmiset katsoko tätä, ainakaan selvin päin. Parin promillen kännissä tämänkin luulisi alkavan tuntua siedettävältä. Itse en absolutistina voine siis tätä katsoa enää koskaan. Tähtimäärää määriteltäessä haluaisin kovasti mätkäistä miinusmerkkisen lukeman. Koska se ei valitettavasti taida olla mahdollista enkä haluaisi antaa tälle samaa arvosanaa kuin Epic Movielle (joka sivumennen sanoen on hyvin suurella todennäköisyydellä huonoin näkemäni elokuva), joten täältä heruu yksi tähti. Siinä on vähintään kaksi liikaa, mutta sovitaan että se on vaikka Steve Buscemi lisää. Okei?
