Benjamin Braddock (Hoffman) on hyvästä perheestä. Hän on menestynyt koulussa. Hän on hiukan turta. Hän on juuri saanut sellaisen hassun mustan hatun, missä on tupsu ja sukulaiset sekä tuttavat pyörivät pojun ympärillä kuin muurahaiset hillossa. Ne tavanomaiset jutut kysellään ja neuvot annetaan. ”Mitäs sie nyt meinaat tehdä?” ”Poikani, muovissa on tulevaisuus.” (~”Poikani, osta Nokiaa.”) Pippaloiden keskellä kultapoju sitten ahdistuu.
Jokin kaivaa miestä, kunnes hätiin tulee perhetuttu rouva Robinson, joka haluaa kyydin kotiin. Mikäs siinä, tottahan Ben suostuu. Kun rouva Robinson haluaa Beniltä muunkinlaista kyytiä, ei Ben lopulta pane sitäkään pahakseen. Onhan rouva hyvin säilynyt nainen (halukkaat voivat tarkistaa pysäytyskuvalla…) ja sitä rataa. Ikävä kyllä rouvalla on myös mies ja hemaiseva tytär Elaine (Ross). Tulevaisuus alkaa hieman huolestuttaa Beniä…
Näyttelijätyöt ovat kauttaaltaan meheviä. Beniksi suunniteltiin aluksi vaaleaa atleettia, mutta osaan valittiin lopulta pieni ja tumma Dustin Hoffman. Nappivalinta. Anne Bancroft rouva Robinsoniksi oli toinen täysosuma. Melkoisen rohkea roolityö tuohon aikaan. Kumpikin heistä sekä Katharine Ross palkittiin rooleistaan myös Oscareilla.
Miehuuskoe on toki tehty 60-luvulla, mutta sen asetelmat eivät ole liian kuluneita tähänkään päivään. Elokuvan musiikki on Paul Simonin ja Art Garfunkelin uneliasta, mutta kaunista tuotantoa. Kokonaisuuteen se sopii kuin lakana mankeliin. Leffaa seuraa mielenkiinnolla loppuun asti. Hauskakin se on.
