Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin kuuluu nykypäivänä väistämättä sarjaan ”elokuvat joista puhutaan aina mutta joita yhä harvempi on nähnyt.” Vannoutuneena elokuvaharrastukselleni pitihän tämäkin vuonna 1925 väännetty järkäle ennen pitkää tarkistaa. Olihan se toki legendaarisen maineensa veroinen, oikeastaan kaikilta mahdollisilta näkökannoilta katsottuna.
1905, muutoksen vuosi Tsaarin Venäjällä. Muuan ”Vileeni” itäisiltä mailta puhuu hurjissa agitaatiopuheissaan vallankumouksen välttämättömyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Panssarilaiva Potemkinin miehistö on saanut tarpeekseen harmaan massan kurjista oloista ja kohtelusta ja he päättävät matruusi Vakulintsukin (Alexandr Antonov) johtamana aloittaa vallankumouksen (veren)punaisen aatevaatteen levittämisen tämänkin purtilon ylle. Sodassa katalaa tsaarivaltaa vastaan kaatunut matruusi nostaa Odessan kaupungin asukkaiden tunteet pintaan ja yhdessä he käyvät taistoon työkansan parempien elinolosuhteiden puolesta ja yksinvaltiuden karvaista kouraa vastaan…
Panssarilaiva Potemkin on yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista ja ennen kaikkea siteeratuimmista elokuvista, jonka inspiroimia kohtauksia on moni nykykatsoja varmasti tietämättään toljotellut, kuuluisimpana esimerkkinä tietenkin legendaariset ”Odessan portaat”. Elokuvateknillisesti elokuva on valmistumisajankohdan huomioon ottaen häikäisevää työtä ja on kestänyt ajan hammasta yllättävänkin hyvin. Teos suorastaan pursuaa upeita visuaalisia detaljeja katsojan napattavaksi: kiemurtelevat madot miehistön pilaantuneessa ruuassa, lautaseen kirjoitettu rukous, Odessan portaiden lastenvaunut (joita siteerattiin mm. De Palman Lahjomattomissa), lopun huikea kamera-ajo aluksen lähestyessä miltei uhkaavasti katsojaa… Listaa voisi jatkaa pitkään.
Poliittinen kynnyskivi onkin suurin este elokuvan katsomiselle (ja siitä vieroontumiselle). Punainen työväenaate roihuaa kiivaasti ja saattaa nykyajan katsojassa synnyttää turhalti tahatonta komiikkaakin. On tietenkin päivän selvää, ettei pläjäys toimikaan nykypäivänä itsenäisenä teoksena oikein missään suhteessa, vaan vaatii katsojalta jonkin tietyn lähestymisnäkökulman: historianharrastaja, elokuvafriikki… Mitä sanoa? Potemkin on ilman muuta kummallinen järkäle valtaisan itänaapurimme historiasta mutten kuitenkaan kehota sitä jättämään väliin. Paljon on tästä rainasta kirjoitettu, mm. elokuvaprofessori Peter Von Baghin toimesta ja paljon tullaan vieläkin filosofoimahan.
Mikä tästä tekee niin ikimuistoisen? Katso, toveri, ja kummastele! Muodosta oma mielipiteesi. Omani on että sekä elokuvaharrastajan että historioitsijan näkökulmasta on vaikea olla pitämättä tästä. Jollain friikillä tavalla. Kuten Pahkasika-lehti taannoin lakooniseen tyyliinsä totesi, taisi se Suuri ja Maaahtava Neuvostoliitto siihen kupsahtaa että se pahuksen härkä pääsi Punaisella torilla karkuun…
