Elokuvamaana kansainväliseltä silmältä hieman pimentoon jäänyt Norja päräyttelee silloin tällöin ihan mielenkiintoisia tuttavuuksia, kuten vuoden 2003 Keittiötarinoita. Kun Ruotsi on tunnettu vahvasta draamasta, Tanska kierosta huumorista ja Suomi huonoista elokuvista, niin Norjasta näyttäisi tulevan omalaatuisella kerronnalla varustettuja draamakomedioita.
Erik Richter Strandin esikoispitkä Sons alkaakin sympaattisena luuserikomediana. Hieman pulska Lars mielletään varmasti ikuiseksi luuseriksi, joka työskentelee uimavahtina. Häntä ei pahemmin arvosteta, kun työ on mitä on. Kuitenkin hänet mielletään ihan hyväksi työntekijäksi, vaikka ei kuulukaan maailman välkyimpien ihmisten kerhoon ja pössyttelee kiellettyjä aineita hallin takana. Uimahallin työilmapiiristä löytyy kuitenkin ystävällisyyttä ja Lars tuntee tarvittavaa tukea. Sitten elokuva saa uusia, karmivia sävyjä, kun uimahallin altaasta nousee Larsille tutut kasvot. Siinä samalla katsojalle paljastuu, että Oslon syrjäkatujen kaupunginosa peittää alleen salaisuuden, jota monet sen asukkaat pitävät sisällään. Jo pitkään nuoria poikia hyväksi käyttänyt keski-ikäinen mies synnyttää monissa vihaa, mutta nuoret eivät halua puhua julkisesti kokemuksistaan ja miehen ystävällisyys hämää monia. Satunnaisista syytöksistä ei hirveästi välitetä, koska noin ikävistä asioista ei haluta puhua. Löydettyään uhreista tuoreimman, niin Lars lähtee omalle kostoretkelle, jonka aikana päähenkilön moraalikäsitys horjuu ja komediana alkanut tarina saa enemmän ja enemmän traagisia sävyjä.
Leffaa on ehkä liikaa mainostettu sen komediallisuudesta. Pedofilia on kuitenkin sellainen aihe, ettei siitä paljoa hauskaa revitä. Siitä johtuen lievästä komediallisuudesta huolimatta katsojalla on järkyttynyt ilme lopputekstien ilmestyessä ruutuun. Elokuva on syvältä kouraiseva, koska se pakottaa katsojan miettimään omia näkökantojaan ja moraalikäsityksiään, kun antisankarimainen Lars painiskelee omiensa kanssa. Filmistä löytyy kuitenkin myös lämpöä ja pientä toivoa. Tekijätiimi on selvästi tiivistä porukkaa, minkä vuoksi filmin tunnelma on sopivan intensiivinen, johon Oslon kolkot kadut tuovat säälimätöntä ja lohdutonta fiilistä. Nils Jørgen Kaalstad tekee nappisuorituksen sympaattisen limaisena Larsina ja Mikkel Bratt Silset sydäntä raastavan vedon nuorena seksuaalirikoksen uhrina. Arvostusta saa myös Henrik Mestadin suoritus inhimillisenä ihmishirviönä.
Sons on hyvä elokuva synkkien salaisuuksien varjoista, mutta pedofiliakuvauksena se ei ole onnistuneimpia, koska sen näkökanta jää hieman hämäräksi. Tuota sairasta asiaa kohtaan ollaan ehkä liian ymmärtäväisiä joissain kohdin, vaikka leffan sanoma sitä aika selvästi vastustaakin. Vaikka leffa erittäin hyvä onkin, niin täysosumaan on pitkä matka. Aidonoloisuudesta ja uskottavasta asioiden esittämisestä, tosin hieman absurdeja tilanteita käytetään avuksi, huolimatta elokuva ei nouse maailmaa ravistuttavaksi kokemukseksi. Kuitenkin Sons on tärkeä hätähuuto pienen ihmisen puolesta nuorelta ohjaajalupaukselta, joka omaa varmasti huutelemisen arvoisia ajatuksia enemmänkin. Vaikka leffasta pidänkin, niin silti siinä on jotain häiritseviä piirteitä, joita en osaa sen tarkemmin selitellä. Aika rankka teos on siis kyseessä, joten mihinkään viihteelliseen huumoripläjäykseen ei kannata varautua, vaikka joistain lähteistä Sonsista sellaisen kuvan voisi saadakin.
