Yksihuoltaja Sylvia (Jessica Chastain) on menossa juhlista kotiin. Hän huomaa tuntemattoman miehen seuraavan illan pimeydessä, mutta pääsee ehjänä kotiin. Aamulla hän kohtaa saman hiippailijan kotinsa edestä huonosti nukkuneena. Käy ilmi, että mies, Saul (Peter Sarsgaard), on hukassa, eikä löydä omaan kotiinsa ilman Sylvian apua.
Ohjaaja Michel Francon nimi ei ainakaan itselläni soitellut oikein mitään kelloja, vaikka filmografian perusteella hän on tehnyt elokuvia 1990-luvulta asti. Käytännössä hän on käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka historiasta löytyy paljon espanjankielisiä tuotantoja. Muistisairaudesta kertova Memory on Francon meksikolaisjuurista huolimatta vaihteeksi englanninkielinen ja New Yorkissa kuvattu.
Elokuvan hahmot ovat poikkeuksellisia – Jessica Chastainin vähän takakireä ja salaisuutta hautova Sylvia on ammatiltaan sosiaalityöntekijä. Tämän alan hahmoja ei pitkien elokuvien pääosissa ole nähty liiaksi. Peter Sarsgaardin loputtoman autuasta tyyneyttä huokuva Saul on elinvoimainen kaveri, paljon nuorempi kuin useimmat muistiongelmaiset hahmot elokuvissa ja tv-sarjoissa. Näiden kahden näyttelijän työskentely ja kemia luovat sen perustan, jonka varassa Memory seisoo kuin Lucky Luken uskollinen Jolly-ratsu.
Elokuvan sivuhenkilöistä vahvimmaksi osoittautuu Sylvian äiti. Häntä näyttelee alkuperäisen Susperia-kauhuleffan tähti ja Phantom of the Paradise – aavemusassa laulunlahjojaan esitellyt Jessica Harper. On ilahduttavaa nähdä, että veteraaninäyttelijälle on löytynyt tällainen rooli. Tai: on ilahduttavaa, että Harperin tasoinen näyttelijä on löydetty vähintäänkin vaikean äidin ja isoäidin rooliin.
Jännityksellisen alkunsa jälkeen Memory etenee hoivasuhdetarinasta romanssiksi. Franco pyörittelee eettisiä kysymyksiä herättelevää aihetta ilman suurta dramatiikkaa. Sen voi katsoa myös elokuvan puutteeksi. Memorya voi verrata 1993 valmistuneeseen Mr. Jones -draamaan, jossa Lena Olinin näyttelemällä psykiatrilla on intiimi suhde kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaan potilaaseensa (Richard Gere). Molemmissa elokuvissa leikitään tulella ja kuvataan asiat niin, että päähenkilöiden rakkaussuhde on helpompi hyväksyä kuin tuomita.
Peter Sarsgaardin aina leppoisalta vaikuttava Saul kasvattaa ristiriitaa. Kun tosielämässä muistihäiriöihin usein liittyy sairauden edetessä jopa väkivaltaa, Saulin ja Sylvian kohtaamiset eivät koko elokuvan aikana vihjaa tästä puolesta oikeastaan millään lailla. Leffa päättyy kuin jokin Disneyn prinsessasatu, vaikkakin kaukana satumaan mielikuvituksellisesta värikylläisyydestä. Joku Ken Loachin kaltainen kantaaottavien elokuvien tekijä ei varmaan olisi jättänyt katsojaa tämmöisen fantasian varaan.
