Allekirjoittaneen silmien edessä pyöri vajaan puolentoista tunnin ajan mauttomin elokuva, jonka olen koskaan nähnyt. Heti alkuminuuteilla odotukset ovat kovat – milloin tämä sonta loppuu. Kyseessä on myös komedia, jolle ei tullut naurettua kertaakaan, vaikka tekijät todennäköisesti pyrkivät nimenomaan viihdyttämään katsojaa. Valitettavasti ainoat tunteet heittelevät pahoinvoinnin ja myötähäpeän välillä. Mielessä pyörii myös kysymys, miksi tämä elokuva on ylipäätään tehty.
Juoni lähtee käyntiin perinteisestä tilanteesta, jossa itseensä tympiintynyt ja lihavansorttinen nuori nainen, Julia (Alyson Hannigan) voivottelee omaa sinkkuuttaan. Hän ottaa itseään kuitenkin sen verran niskasta kiinni, että etsiytyy kääpiön luokse. Tämä tekee Julialle konkreettisen muodonmuutoksen, minkä myötä hän löytää itselleen miehen, Grantin (Adam Campbell). Kihlauksen jälkeen ongelmia on luvassa, sillä miehen ex ilmestyy paikalle, eikä Julian isäkään ole aluksi innoissaan tyttärensä parisuhteesta.
Date Movie on samoilta tekijöiltä, joiden töihin lukeutuu myös Scary Moviet. Ne ovat hieman epätasaisia leffoja, jotka kuitenkin viihdyttävät rauhallista viikonloppuaan viettävää, mahdollisesti työviikosta uupunutta katsojaa. Kun pohjalla on kokemus keskinkertaisista kauhuparodioista, luulisi tämänkin rainan kolahtavan ainakin jonkin verran. Lopputuloksena on kuitenkin asiaton ja epämääräinen kokonaisuus, jolle tekee mieli lähinnä yökätä. Muutama hassu oivallus olisi hymynpoikasen arvoinen, ellei heti jo seuraavassa kohtauksessa ruudulla näkyisi paljasta pintaa tai eritteitä. Seksi- tai paskahuumori ei jaksa naurattaa, sillä se on tehty vailla järjen hiventäkään.
Elokuva parodioi useita romanttisia komedioita ja draamoja, joihin lukeutuu muun muassa Bridget Jones, Kreikkalainen naimakauppa, Kun Harry tapasi Sallyn, Perhe on painajainen ja Kuinka hukata kundi 10 päivässä. Tarina etenee nopeasti, sillä niin useita tuttuja kohtauksia on yhdistelty ja ylipäätään haluttu lykätä mukaan. Niitä on liioiteltu ja muokattu, mutta parodioinnin ydin eli niiden tekeminen naurunalaiseksi epäonnistuu täysin. Jopa slapstick-huumori ontuu – lyönnit ja potkut eivät näytä aidoilta, mikä heikentää katselukokemusta. Ällöttävät äänitehosteet ja hidastukset eivät myöskään nosta leffan tasoa, päinvastoin.
Ei mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Kun tarpeeksi miettii, löytyy elokuvasta myös pari hyvääkin asiaa, vaikka ne eivät leffaa pelasta. Elokuvassa on selkeä draaman kaari, johon lukeutuu henkilöiden esittelyä, juonenkäänteitä ja onnellinen loppu hankalien tilanteiden jälkeen. Musiikkia on hyödynnetty laajasti, sillä tutut rakkauslaulut ja muut kappaleet tuodaan leffaan luontevasti mukaan. Näyttelijät hoitavat hommansa kohtuudella, vaikka tässäkin kohtaa tulee miettineeksi, miten heidät saatiin mukaan tällaiseen surkeaan komediaan.
