Minkä takia suurimmilta osin hetero ja kinkkua leivän päälle laittava mies katsoisi Sinkkuelämää- elokuvan sen Suomen ensi-illassa? Kuten aina, takana on nainen. Kuolemattoman Hunter S. Thompsonin sanoin ”There is no words explaining the terror I felt.” Yli kaksisataa naista minun ja henkisen tukeni lisäksi. Sata yhtä vastaan. Paniikki, se kiipesi selkärankaani pitkin mieleeni, kuin nousuhumalan lämpö poskille.
Mutta elokuva. Kaipa sitä voisi kutsua sinkkunaisen vastineeksi poikamiehen Scwarzenegger-mätöille. Jos jotain tämä elokuva opettaa, niin tarpeettomat muotinäytöskohtaukset ovat naisellinen vastine mille tahansa toimintaelokuvan montaasille, jossa
sankari pumppaa rautaa, vetää leukoja, ilman paitaa, öljyttynä.
Tavallaan Sinkkuelämää auttaa ymmärtämään paremmin maailmaa, mutta ei. Jos tämä olisi maailma, jossa elän, niin kuristettakoon minut pianonlangalla. Kulminoituuko neljässä päähenkilössä naisen persoonallisuuden neljä hallitsevinta osapuolta? Rohkenen tehdä tämä oletuksen. Carrie on itsetietoinen, tyylikäs ja nokkela, kuten jokainen haluaa varmaan olla. Charlotte on toivoton romantikko, henkiin herätetty hömppäromaani ja henkilökohtaisesti koen hänet helkkarin ihastuttavaksi. Kristin Davis tarjoaa ylivoimaisesti parhaat naurut elokuvan aikana. Miranda taas on naiseuden kyyninen puoli. Mustalla ja kuivalla huumorilla varustettu perhenainen odottaa aina pahinta. Samantha, kaikista vanhin ajattelee vain köyrimistä. Ja erottuu porukasta, sillä hän on täysin onnellinen irtosuhteidensa kanssa, kaipaamatta avioliittoa, johon kaikki muut sortuvat.
Jokaiselle heistä annetaan oma, melko tasapuolinen aikansa valokeilassa. Kehitystä ei hahmoissa ei tapahdu niin suuntaan eikä toiseen, mutta silti. Silti… Ajatus katkesi. Ei oikeastaan yhtikäs mitään. Kaipa nämä neljä emäntää olivat seuranani istuneille 200 naiselle kuin vanhoja kavereita, joiden kuulumisia on aina yhtä mukava kuunnella. Ja Samanthan helvetillisen hyvännäköisen naapurin, Danten persekin sai mukavasti lihaksia supistelevaa ruutuaikaa.
Sinkkuelämää on ajoittain tuore, hauska ja oivaltavakin, mutta kaksi ja puoli tuntia kiertelyä ja jutustelua Manhattanin muotihuorakaupoissa on miehelle kärsimysnäytelmä vailla vertaa. Loputonta lässytystä kohtaus toisensa perään, aivan kuin itse sarjassakin. En ole myöskään hoksannut väitettä, että Sinkkuelämää -sarja olisi feministinen. Ainoa asia, mistä Carrie, Charlotte, Miranda ja Samantha puhuvat ovat miehet, suhteet, vaatteet, korut yms. Käsittääkseni suurin osa miehistä varmaan olettaakin, että ainoa mikä voi vangita naisen huomion ovat kimaltelevat asiat ja nopeat ärsykkeet. Loppuratkaisu inttää toisaalta kauniisti vastaan tolkuttomalle materialismille, mutta mitä hyötyä siitä on kahden ja puolen tunnin jälkeen? Hömppää mitä hömppää.
