Kaksi ikääntyvää, tai oikeammin jo ikääntynyttä ex-lainvalvojaa, ystävät vuosien takaa, palkataan pankin toimesta ns. ”viimeiselle keikalle:” Heppujen pitäisi ratsastaa erääseen kullankaivajakylään ja tuoda sieltä tuhansien dollarien arvoinen kultalähetys pankkiin. Vanhankantaista actionia ja seikkailua janoavat papat lataavat Coltinsa vielä kerran, ja lähtevät matkalle, joka tulee sisältämään nuoremman sukupolven kouluttamista, rakkautta ja verisen lopun. Asiaa!
Aloitetaan nyt sillä, että Ride the high country on hyvin, hyvin perinteinen western. Se on myös allekirjoittaneen lempiohjaajan, amerikkalaista elokuvaa omalta osaltaan ronskisti muovanneen ja tulevia huippunimiä (mm. Scorsesea, De Palmaa ja Fincheriä) innoittaneen ”Bloody” Sam Peckinpahin järjestyksessä toinen pitkä elokuva, sekä länkkäri-ikoni Randolph Scottin viimeiseksi jäänyt elokuva. Lyhyesti sanoen se on siis erittäin tärkeä pläjäys elokuvahistoriassa, ja lisäksi pirun hyvä filmi.
Peckinpah tuli myöhemmin tunnetuksi intensiivisistä väkivalta-analyyseistään, joita asiaan perehtymättömät aikanaan syyttivät (ja jotkut syyttävät vieläkin) sadistisuudesta ja mässäilystä, unohtaen tulkita pläjäyksiä pintaa syvemmältä. Näihin elokuviin kuuluivat olennaisena osana salamaleikkaukset ja hidastetut, tyylitellyt kuolemat, mutta debyytti on vielä hyvin erilainen tapaus. Teknisestä tavanomaisuudestaan ja juonen perinteikkyydestä huolimatta Ride the high countrysta löytyy toki myös teemoja, joihin tuleva mestariohjaaja palasi useasti myöhemminkin, niistä keskeisimpinä ystävyys, vanhentuminen, kunnia ja lojaalius. Kaikki nämä aiheet olivat ilmeisesti ohjaajalle hyvin henkilökohtaisia ja tärkeitä, sillä mies palasi niihin oikeastaan jokaisessa elokuvassaan.
Jos Peckinpah muutaman kerran myöhemmin kertoikin suoraan villin lännen kesyyntymisestä, modernisoitumisesta ja siitä, kuinka vanhan koulun äijät tekivät kuolemaa vanhojen rajaseutujen mukana, Ride the high country on ennemminkin joutsenlaulu vanhanaikaiselle lännenelokuvalle, sille John Ford –kamalle, joka Samia itseäänkin innoitti. Vuonna 1962 amerikkalainen western lajityyppinä, kuten leffan päähenkilötkin, oli jo parhaat aikansa nähnyt, vaikka muutama helmi antoikin itseään vielä odottaa. Pääosiin Peckinpah sai kaksi B-westernien erikoisnimeä, Randolph Scottin ja Joel McCrean, joihin ohjaaja sai melko hyvin koko genren hengen henkilöitymään. Kummatkin äijät vetävät ihan mielettömät roolit, eikä muissakaan näyttelijöissä ole valittamista. Sivurooleista voi bongata Peckinpahin useasti myöhemminkin käyttämiä kasvoja, kuten Warren Oatesin ja R.G. Armstrongin.
Ride the high country on siis todella nostalginen ja viihdyttävä klassikkolänkkäri, joka on genren ja Hurme-Sampan faneille oikeastaan ihan must see –tason juttu. Niiden, jotka eivät westerneille yleensä lämpene, ei kannata edes yrittää.
