Howoldareyou?Areyouoldenough? Nämä päihteiset sanat vetosivat minuun leffan soundtrackilla niin paljon, että käsiin piti pikaisesti etsiä myös itse kuvalevy. Se on hurjaa kamaa. Melkein alussa siinä revitään seinältä idolini kuva. Odotin jatkoa kauhulla.
Raiks! Tekisi mieli antaa tälle elokuvalle viisi tähteä. Mutta ollakseni realistinen, se ei ansaitse niitä. Itsensä suuriksi taiteilijoiksi tiedostavat britit (anteeksi yleistys) kun sattuvat välillä näyttämään liikaa siltä, että he tietävät olevansa suuria taiteilijoita. Otetaan esimerkiksi tämän elokuvan toista pääosaa esittävä Steve Coogan. Niin paljon kuin hän yrittääkin olla roolihahmonsa oloinen, hän suoriutuu tehtävästään vain osittain. Näin siksi, että jo pelkkänä Steve Cooganina esiintyminen on varmaan valtaisa urakka. Kiitos elokuvan päätähden, Cooganin yksitoikkoisiin maneereihin rajoittunut vätystely unohtuu ajoittain. Ja se päätähtihän on leffan nimestäkin arvattavissa: yhden ajankohdan musiikki.
…Live transmission… Leffan tapahtumat sijoittuvat Manchesteriin, johon toimittajankeikkaa heittävä Tony Wilson (Coogan) päättää järjestää soittomestan ja ”bänditehtaan”. On 1970-luvun jälkipuoli ja Tony vaimoineen (Henderson) hilluu niiden 42:n joukossa, jotka ovat kuulemassa uraansa aloittelevaa Sex Pistolsia. Wilsonin hahmo jatkaa tarinan edetessä hillumistaan. Hän sekä seuraa porukkaa, että johtaa sitä. Kulisseissa ja lavalla nähdään mm. Joy Divisionia, Happy Mondaysia ja A Certain Ratiota. Nämä musiikintekijät dokumentoidaan elokuvassa huolella ja aivan ansionsa mukaan. Monelle elämä tuntuu olevan laiffii ja pelkkää legendaa. Tästä syntyy kiehtova kokonaisuus, jota ei ole pilattu liian pitkillä otoilla tai tyhjänjauhamisella.
I wanna be anarchist! Elokuva vilisee kasvoja, joista se kertoo. Jopa aito Tony Wilson vilahtaa sivuosassa. Sellaisessa olisi ollut kiinnostava myös nähdä Andy ”Klonkku” Serkisin mehevästi tulkitsema studionero, Martin Hannett, mutta noista vuosista oli tätä tehtäessä jo pitkä aika. Tärkeimmät henkilöt ovat mukana soundtrackilla. Happy Mondaysin hapokas nimiraita saa jalan vähintään naputtamaan tahtia ja Ian Curtisin Joy Divisionille tekemät sanoitukset toimivat hienosti kuin sinettinä koko jutulle.
Shouldyoubeinherewatchinthat? 24 Hour Party People on melkein mestarillinen bändielokuva. Cooganin Wilson pysyy sopivan etäisenä hahmona, vaikka hän toimii sekä elokuvan kertojana että eräänlaisena sankarina. Ohjaaja Michael Winterbottom on onnistunut tasapainottamaan vilkkuvan ja särähtelevän soittostoorin varsin taidokkaasti. Kuvavirrassa on mukana niin paljon asiaa, että elokuva on melkeinpä pakko katsoa useamman kerran. Kokemusta ei voi kuitenkaan suositella epileptikoille tai migreeniin taipuvaisille. Tämä leffa laukaisee kohtauksen lähes varmasti.
Tätä lukuisten kursivointien kirjomaa tekstiä kirjoitettiin mm. Jon Carterin (24 Hour Party People), Johnny Rottenin (Anarchy In The UK) ja Ian Curtisin (Transmission) äännellessä yhtyeineen kirjoittajan ämyreissä. Epäloogisuudet ja kirjoitusvirheet pidätetään.