Mika Kaurismäki on palannut Suomeen. Mitä se tarkoittaa – paluuta häntä koipien välissä, iän vesittämän näkemyksen tuottamista valkokankaalle tavalla, joka ei ulkomaisia tahoja kiinnosta, vai ehkä jotain vielä turhauttavampaa?
Haarautuvan rakkauden talo sattuu meillä ensi-iltaan melkein samaan syssyyn uusimman Almodóvar-rainan kanssa. Heille, joille Pedro Almodóvarin koomiset ihmissuhde-elokuvat ovat must, nauttivat varmasti kaksin verroin, sillä uusin Mika Kaurismäki -leffa on tyyliltään samankaltainen riipivän hauska näytelmäelokuva. Petri Karran romaaniin perustuva Haarautuvan rakkauden talo on sillä tavoin aivan jotain muuta, kuin mitä Mika Kaurismäeltä on viime vuosien varrella nähty. Miehen 2000-luvun filmografiastahan löytyy ennen tätä mm. eksoottista musiikkidokumenttia (Moro No Brasil, 2002) ja hänelle tyypillistä road movieta (Honey Baby, 2004). Uutukainen on piristävän erilainen teos ohjaajalta itseltään. Onnistuupa se olemaan myös virkeä ihmissuhde(tragi)komedia, vaikka kaikki tämän koneen pultit ja mutterit eivät uutuuttaan kiilläkään. Joskus vanhempikin juonenpätkä tai vitsi kuitenkin vain toimii ja reippaasti, kun se vain esitetään oivallisesti.
Elokuvan alussa esitellään tarinan kolme haaraa, joista ensimmäinen kuuluu Hannu-Pekka Björkmanin ja Elina Knihtilän mehukkaasti näyttelemille Tuulalle ja Juhanille. Heillä on rannalla iso ja kaunis talo, jonka pihamaalla parhaillaan roihuavat heidän yhteiselonsa muistot. Tuulan ja Juhanin kymmenvuotinen liitto on selvästi tullut tiensä päähän. Tarinan toinen haara kuuluu alamaailmalle. Maksulliset naiset Nina (Easteden) ja Natalia (Hämeenaho) nauttivat illasta, kunnes Natalia jymähtää kerrostalon ikkunasta katuun. Tarinan kolmas haara kuuluu poliisipariskunnalle (Virmavirta ja Perankoski), jolle Natalian loppu on uuden keissin alku. Dramaattisesta alusta tarinan haarat alkavat kietoutua yhteen. Tuula ja Juhani ovat elokuvan keskisimmät hahmot, joiden avioero muuttuu itkusta raa’aksi sodaksi. Kumpikin kipristelee tuskissaan, eikä katsoja voi olla tuntematta sympatiaa heitä kohtaan. Toisaalta pariskunnan avioero saa piirteitä, joille on pakko nauraa ääneen -useasti.
Haarautuvan rakkauden talossa pienet ylilyönnit kuuluvat asiaan, kuten Kari Heiskasen esittämä naapurin mies. Aikoinaan TV-sarjoissa Velipuolikuu ja Tabu ilahduttanut Heiskanen vetäisee pitkästä aikaa kerrassaan riemastuttavan sivuroolin jäykkäniskaisena kyylääjänä. Kaikki leffan koomiset elementit eivät toimi yhtä hyvin, kuten loppupuolella nähtävä takaa-ajo ja tapahtuma, johon se päättyy. Elokuvan lopussa on muutenkin muutamia särmiä, jotka olisivat vaatineet lisää hiomista. Itse asiassa leffan loppuosa vaikuttaa kuin se olisi filmikeloja säästäen leikattu niin tiiviiksi, että kerronta alkaisi töksähdellä. Mehevästi alkanut ja muuten mainio erotarina olisi ansainnut huolitellumman lopun. Siitä huolimatta kyseessä on yksi vuosikymmenen hauskimmista kotimaisista ja kansainvälisestikin hyvin laadukkaasta elokuvasta.
