En tiedä tiesittekö, mutta smurffit eivät harrasta seksiä tai lisäänny suvullisesti, vaan haikara toimittaa lapsia smurffikylään aina uuden kuun aikaan tuntemattomasta paikasta. Megamindin toimittamisen ajalle en pysty palauttamaan mielessäni ainuttakaan toista megaluokan supersankarointia, ellei Christopher Nolanin ”siinä paikkeilla” ilmestyneitä Batman-leffoja lasketa. Pimeyden ritarit olivat laadukkaita rikos- ja toimintaelokuvia, Megamind taas lähinnä oli, meni ja oli uudestaankin. Suosiotaan vähitellen kasvattanut animaatio poiki hiljattain jatko-osan ja televisiosarjankin. Smurffeja maailmassa riittääkin riesaksi asti.
(Spoiler alert: Toisin kuin alkuperäinen, Megamindin jatko-osat eivät ole millään mittarilla erityisen onnistuneita. Tämä arvostelukin saattaa sisältää spoilereita.)
Siirtykäämme siis Megamindin messevämpään puoleen: juoneen. Kaukaisessa galaksissa kaksi planeettaa ovat ajautumassa mustan aukon ytimeen. Toisessa planeetoista asustaa ylivertaisilla supervoimilla varustettujen huippumallien kansa, toisessa isopäisten sinisten otusten rotu. Kolmannessa taas asustaa Risto Kaskilahti kissansa kanssa. No ei vaiskaan. Kumpaiseltakin kiveltä pakoon pääsee imeväinen lapsi päämääränään Maa-planeetta. Huippumallien lapsi päätyy rikkaaseen huusholliin saamaan parhaan mahdollisen kasvatuksen, sininen grosskopf taas tipahtaa vankilaan. Kahden lapsen taustat predestinoivat näiden tiet lopuksi iäkseen: toisesta tulee kansan suojelija, toisesta taas yhteiskunnan vihollinen numero uno.
Lavealle tielle tottunut sinipää onnistuukin kerran vahingossa kukistamaan arkkivihollisena ja valloittamaan maailman. Vastuu ihmiskunnan kohtalosta lankeaa siis entisen pahiksen harteille. Koska työnteko ja vastuunkanto ovat työlästä ja tylsää puuhaa, päättää Megapää luoda itselleen uuden arkkivihollisen keksintöjensä avulla. Koekaniinikseen sinipää ottaa satunnaisen kadunmiehen, jolle tämä alkaa esiintyä elektronisen naamionsa suojissa mentorina ja galaktisena isähahmona. Kuvio on selvästi parodiaa Teräsmiehestä ja miljoonasta muusta geneerisestä supersankarileffasta. Viittauksena tulevaan jokamies alkaa jo tässä vaiheessa esittää aggressiivisia taipumuksia.
Samaan aikaan toisaalla, yksin harrastustensa kanssa jäänyt gigolosmurffi alkaa kaivata vähän naisseuraa. Aktiivivuosinaan suurkonna tapasi kidnapata huippumallin tyttöystävän, joten läheisyydenkipeydessään tämä alkaa seurustella samaisen matamin kanssa tavalliseksi yliopistoälyköksi tälläytyneenä. Parisuhde etenee täydellisesti… kunnes yhtäkkiä paljastuukin, että siloisen hurmurin nappisilmien takana onkin sininen arkkipiru itse. Seuraa minuuttitolkulla tavanomaista melodraamaa, ja mitä tällaisesta valehtelijan paljastumisesta nyt yleensä seuraakaan. Megapään vaiheissa valheita paljastuu peräti kolmasti. Jeesus!
Megasmurffilla on pian muitakin murheita. Uuden, entistäkin impulsiivisemman trikooveijarin kieltäydyttyä suunnitellusta sankarinroolistaan koko kaupunki onkin yhtäkkiä vaarassa. Vastuulla ja oikeudenmukaisuudella vesilintua heittävä jokamies ei välitä suotta pidättää roistoja, kun tämä voi saman tien murjoa nämä sairaalakuntoon tai vain tappaa kylmästi niin syyllisiä kuin syyttömiäkin. Näin siis roolit sankarin ja roiston välillä kääntyvätkin ylösalaisin, ja hyvän puolta pitävän Megamindin onkin keksittävä keino mielitiettynsä pelastamiseksi apokalyptisen luomuksensa himokkaista hyppysistä.
Kautta likaisten varpaideni, Megamind on turvallisen keskinkertainen elokuva: mikään osa-alue ei Megamindissa erotu suuntaan taikka toiseen. Tai no, ehkä ihmishahmojen ruma design olisi jälleen ollut avokämmenen väärti, kliseisten valehtelijajuonten rypäskin söi jo vähän miestä. Megamindista on mahdotonta keksiä mielenkiintoista kirjoitettavaa, koska elokuva todellakin on niin keskinkertainen. Jeffrey Katzenbergkin lupasi aikoinaan, ettei aiheesta tehtäisi jatko-osia, mutta ukkopaha joutuikin lopulta syömään sanansa oikein korkojen kera. El Capitankin voi siis joskus erehtyä. Ei taida olla Katzenbergista smurffiksi.
