Martin Scorsesen Mafiaveljet on yksi legendaarisimpia ja hienoimpia mafiaelokuvia. Omissa kirjoissani Mafiaveljet nousee Kummisetien yläpuolelle olemalla rehellinen ja maanläheinen kuvaus mafiaympyröistä ilman turhaa romantisointia. Tietysti mafiosot esitetään tyylikkäinä pukumiehinä, mutta herrojen moraali on vähintäänkin kieroutunut. Pienikin virhe voi riittää henkensä menettämiseen. Hienoa Mafiaveljissä onkin juuri tuo epävarmuus, jonka tuntee jatkuvasti takaraivossa. Kuten Henry Hill (Ray Liotta) asian toteaa: ”But, when I heard all the noise, I knew they were cops. Only cops talk that way. If they’d been wiseguys, I wouldn’t have heard a thing. I would’ve been dead.”
Mafiaveljet perustuu siis Henry Hillin muistelmiin, ja Hillin omien sanojen mukaan elokuva on lähes sataprosenttisen realistinen. Sinällään väite on helppo uskoa. Scorsesen luoma maailma tuntuu hyvin realistiselta, mistä voi kiittää esimerkiksi Michael Ballhaus’in kuvaamia pitkiä ottoja, joissa kamera kiertää huonetta ja henkilöt esittäytyvät kameralle. Kuulostaa naurettavalta, mutta Scorsese saa sen toimimaan uskomattoman hienosti. Näyttelijäsuoritukset ovat taattua Scorsese joten valittamista ei jää sillä saralla. Robert De Niro tekee tuttuun tyyliinsä uskottavan rooliin mafiosona ja Joe Pesci riehuu luonneroolissa Oscarin arvoisesti. Mafiaveljistä on myös hienoa bongailla tulevia The Sopranos -tähtiä, joita elokuvassa kyllä riittääkin. Tärkeimpänä Henryn vaimon roolissa nähtävä Lorraine Bracco, joka tulee myöhemmin tutuksi Tony Sopranon psykiatrina. Pidemmittä puheitta: Mafiaveljet on hieno filmi ja taattua Scorsesen laatutyötä.
