Noin lausahtaa Charles Bronson, joka on noussut kovimman toimintasankarin (unohtakaa sana ”sankari”, jooko?) paikalle. Heti tämän jälkeen pamahtaa mahdollisimman kasarimainen musiikki taustalle ja verenpunaiset alkutekstit tulvivat ruutuun.
Warren Stacy (Gene Davis) on oikea pirulainen. Miehen päivärutiineihin kuuluu naisten jahtaaminen. Munasillaan, puukon kanssa. Leo Kessler (kaikkien, paitsi vihollistensa ja taide-elokuvien (no okei, Hulppari, mutta sou fakking what?) ystävien rakastama Charles Bronson) taas nihilistinen polliisi, joka päättää ottaa elämäntehtäväkseen napata murhaaja. Elävänä, tai kuolleena. Mies pidättää Stacyn pari kertaa, mutta minkäs voit, ei todisteita, päästäkää murh… eikun siis kunnon kansalainen takaisin kaduille. Kessler saa parikseen Paul McAnnin (Andrew Stevens), joka ei näytä, eikä kuulosta kytältä. Menee McAnn vieläpä rakastumaan Kesslerin tyttäreen (megasöpö Lisa Eilbacher), mutta ketäpä se kiinnostaa, kun tarjolla on hemmetin laadukasta bronsoilua. Kun niljakas murhaaja aikoo iskeä puukkonsa Leon tyttäreen, niin ei siinä enää mikään muu auta, kuin pistooli ja kasa luoteja. Mies haistattaa p*skat laille ja ”oikeudenmukaisuudelle” ja lähtee tappamaan.
J. Lee Thompson osaa. Mies on ohjannut Bronsonin kanssa lukuisia elokuvia, mm. Kinjite, St. Ives, Death Wish 4, Murphy’s Law, The White Buffalo, Messenger of Death, sekä The Evil That Men Do, joista valitettavasti olen nähnyt vain tämän, Death Wish 4:sen, sekä Messenger of Deathin. Mies luo leffaan aivan uskomattoman hienon ja otteessaan pitävän tunnelman, josta mainnittakoon vaikkapa lopun takaa-ajo. Kasarimusiikki ja mahtava kuvaus (tosin Davisin filmaaminen ilkoalastomana ei ollut ihan paras mahdollinen veto) luovat aivan omanlaisensa, mahtavan tunnelman, joka tekee lopusta yhden hienoimmista kohtauksista. Ja Charles Bronson on roolissaan aivan mahtava. Mursuviikset, ryppyinen naama, sekä jumalattoman kova asenne tekevät Bronsonista maailman kovimman, tylyimmän ja parhaan actionstaran.
Elokuvan teema on hiukan sama kuin Likaisessa Harryssa ja Väkivallan Vihollisessa, vaikken Death Wishiä nähnyt olekkaan. Jos mies murhaa ihmisiä armottoman kylmäverisesti, onko hänen rangaistuksensa vuosi tai pari pöpilässä? Vaikka leffan nk. ”ajattelemaan laittava teema” sisältää hivenen asiaakin, kaikki tämä esitetään aivan saakelin kärjistetysti, yliampuvasti, kieroutuneesti ja ennen kaikkea uskomattoman yliampuvasti ja ajoittain jopa hupaisasti. Mikäli etsit realismia, jätä tämä pläjäys sikseen. Jos taas etsit kieroutuneen hauskaa, ironista ja hienoa elokuvaa, jonka voi katsoa aina uudelleen ja uudelleen, katso tämä. Et pety (tai sitten petyt).
Jos elokuvat olisivat totta, olisi Charles Bronson listinyt jo yli 250 ihmistä. Ennen keskiyötä ei siltikään kuulu miehen ”järjetön lahtaus” -leffoihin, joissa miehiä lahdataan jatkuvalla syötöllä. Elokuva ei edes sisällä yhtäkään Uzia, mutta siltikin, ihmeellisen rumaa jälkeä miehet saavat puukollakin.
Mahtava, hauska, yliampuva ja sairaan (kirjaimellisesti) viihdyttävä helmi, joka liimaa katsojan ruutuun kiinni 98 minuutiksi.
Hitot kaunistelusta, Bronson rokkaa!
nimimerkki: Jope Pitkäviha
