Milla (Irina Björklund) on parikymppinen nuori nainen jonka elämässä, yllätys yllätys, mikään ei tunnu miltään. Sen kummemmin opiskelu kun duunikaan ei oikein maistu joten elämä sujuu rattoisasti kämppiksen sohvalla makoillessa ja vuokranmaksua pakoillessa. Sitten kuvaan astuu Aki (Samuli Edelman), yksinhuoltajaisä jonka kymmenen vanha Joonas-poika on kiinnostunut… arkkitehtuurista. Elämälle löytyy hiukan sisältöäkin mutta ei tietenkään kovin kauan…
Levottomat-trilogia, tuottajaporho Markus Selinin kassamagneetti, perustuu kolmeen elokuvaan (Levottomat, Minä ja Morrison, Levottomat 3) joiden tarkoituksena on ilmeisesti taltioida nuorten aikuisten elämää äärirajoilla ja seksuaalisuuden kanssa sähläilyä. Käytännössä se tarkoittaa absurdia juonta joka ontuu kuin sääreen ammuttu korpisoturi, järisyttävän kökköä dialogia, pökkelömäisiä näyttelijäsuorituksia, tissejä etc. Minä ja Morrison ei ollenkaan poikkea tästä hittikaavasta, vaan on yksi viime vuosien huonoimpia kotimaisia elokuvia.
Eniten elokuvassa kuitenkin minua häiritsi se ettei vakavan aiheen eli päihteiden ja huumeiden ympärille ei ole kehitelty minkäänlaista sanomaa tavanomaisen ”hyihyi”-sormellaosoittelun lisäksi. Elokuva yrittää olla vuorotellen puhdasta popcorn-viihdettä ja vakava kasvutarina, mikä resepti ei oikein toimi tässä tapauksessa. Niinpä kyseessä onkin mahdollisesti yksi kaikkien aikojen turhimmista elokuvista, jota ei voi suositella oikein kenellekkään paitsi suomalaisen purukumipopin ystäville.
Jos nyt kuitenkin pitää jotain hyvää elokuvasta hakea, niin se on miespääosaroolit eli Samuli Edelman ja Roope Karisto isänä ja poikana. Varsinkin Roope onnistuu paikoitellen jopa erittäin hienosti roolissaan isänsä törkeästi hyväksikäyttämänä uhrina. Eikä Samuli Edelmankaan ollenkaan hassumpi ole narkkarina joka yrittää epätoivoisesti peittää huumeidenkäyttöään. Siihen loppuvatkin elokuvan ansiot. Vältä.
