Tarina alkaa karhunpennusta joka jää orvoksi kesken ruoanhankintareissun. Kohtalokas kivivyöry saa pienen ja uhkarohkean karhun jatkamaan matkaansa yksin. Vuorien ja metsien siimeksessä vaanii kuitenkin myös metsästäjäporukka, jotka jäljittävät haavoittunutta Kodiakinkarhua. Pennun ja täysikasvuisen kohdattua alkaa takaa-ajo, jossa villi luonto ei anna armoa niille, jotka asettuvat sen vastakohdaksi.
Kuvallinen kerronta herättää ihmisessä enemmän reaktioita kuin sata ääntä. Saman asian tiesi myös Jean-Jacques Annaud ohjatessaan elokuvaa Karhu. Tässä tapauksessa kerronnan keskiönä on luonnollinen ympäristö ja päähahmoina luonnon valtiaat, eli villieläimet. Luonnon monimuotoisuus jättää paljon upeaa kuvastoa ihmeteltäväksi. Rauhallinen ja itseohjautuva kuvaustyyli antaa katsojalle mahdollisuuden nähdä luonto lähempää, dokumentaarisesta näkökulmasta. Tähän kun onnistutaan sovittamaan vielä varsin mainio tarina ja toteutus, saadaan aikaiseksi yksi maailman parhaista eläin-aiheisista elokuvista.
Ihmisnäyttelijät ovat varsin pienissä rooleissa ja kiintopiste asettuu heti elokuvan alkumetreillä eläimiin. Elokuva etenee leppoisan hillitysti, sillä puhetta on vain muutamaan otteeseen. Elokuvasta on aina sanottu, että sen eläimet ovat realistisia. Ovathan ne siinä mielessä, että niitä ei ole tehosteilla tai nukeilla tehty. Itse karhujen käyttäytyminen, kuten tunteet ja eleet, ovat kyllä tehty vähän inhimillisemmin ymmärrettäväksi. Myös karhunpennun kitinä ja ”murina”, kuulostavat kyllä pelottavan paljon ihmiseltä. Juuri silti tällaiset seikat tekevät elokuvasta koko perheelle katseltavaa, eivätkä liian vakavaa palaa purtavaksi. Välillä vakavoidutaan ja välillä hassutellaan. Niinhän sen pitääkin olla.
Tämän elokuvan teho kestää näköjään isältä pojalle, sillä itse elokuvan näin viimeksi ennen uusintakatsastusta n. 15 vuotta sitten. Karhu sopii kaikille, jotka tyytyvät studiokulissien poissaoloon ja jotka kunnioittavat luonnollista ympäristöä osana täysin uskottavaa koko illan viihde-elokuvaa.
