”I got good news and bad news, girls. The good news is your dates are here.”
”What’s the bad news?”
”They’re dead.”
Mielenkiintoista oli nuoruus kasarivuosina. Katsokaa vaikka Lötköjen yön meininkiä: heti yhdessä ensimmäisistä kohtauksista kaksi teiniä murtautuu tieteelliseen laboratorioon varastaakseen ruumiin vain todistaakseen kavereilleen olevansa kovia jätkiä. Vähänpä teinit tietävätkään, että kyseiseen laitokseen on säilötty ulkoavaruudesta tulleita zombimatoja, ja piankos lierot jo ovatkin valloillaan himokkaiden teinien kansoittamassa keskiluokkaisessa naapurustossa. Teinipoikien on näin ollen biletyksen, miehuutensa osoittamisen sekä lemmenhuoliensa ohella pysäytettävä ulkoavaruudesta pöllähtänyt zombiapokalypsi. Koska kasarilla väkeä lakosi spontaanisti kuin heinää niittokaudella, riittää lötköilläkin kalmoja kaapattavaksi kuin kaupan hyllyltä.
Fred Dekker oli melkoinen mestari kauhukomedian saralla. Lötköjen yökin on kuin pastissi kaikkia kasarin suosittuja nuorisoleffoja ehkä jotain musikaaleja lukuun ottamatta. Pelkkää kauhua ajatellen Dekkerin leffaan mahtuu aikansa 1950-luvun nostalgiaa, ulkoavaruuden muukalaisia, zombeja – ja jopa yksi kirvesmurhaaja. Koko kuvio on vielä rakennettu aikansa tyypillisen college-komedian perusasetelman ympärille vähän samaan tapaan kuin Shaun of the Dead teki romanttiselle komedialle. Ja Dekkerin kirjoittama dialogi suorastaan vilisee hilpeää itseironiaa ja neljännen seinän kaatamista: hahmot saattavat esimerkiksi yhtäkkiä verrata tilannettaan johonkin halpaan B-elokuvaan – jollainen Lötköjen yö pitkälti onkin.
”Corpses that have been dead for twenty-seven years do not get up and go for a walk by themselves!”
Kasarilötköilyn hahmot ovat tyypillisiä sympaattisia college-teinejä nörtistä kovikseen ja kaikkien jahtaamaan naiseen. Näyttelijöistä rakastin erityisesti Tom Atkinsia virkaintoisena poliisina. Menneisyydessä Atkinsin esittämä tinanappi tutki aiemmin mainitun kirvesmurhaajan tapausta, ja zombiapokalypsin pysäyttäminen on pienen mutkan kautta osa hahmon draaman kaarta. Atkinsin suusta kuullaan elokuvan oivaltavimmat heitot ja typerimmät one-linerit, kuten zombeja mäjäyttäessä ilmoille heitetty ”It’s Miller time!”, joka ilmeisesti viittaa johonkin kasarivuosien keksimainokseen. Atkins on sittemmin kertonut pitävänsä itsekin Lötköjen yön koppalakkia suosikkiroolinaan.
Ohjaajamestari itse oli selvästi intohimoinen kauhu- ja elokuvafani, piilottihan tämä elokuvansa nimistöön tukun viittauksia alan klassikoihin ja tekijöihin, eräässä kohtauksessa televisiossa näytetään jopa Plan 9 from Outer Spacea. Lötköjen yössä jopa erikoistehosteet ovat käytännön käsityön tuotoksina ajattominta mahdollista kasaria ja käytetty täsmälleen oikein, tarkoittaen tässä tapauksessa mitä mielikuvituksellisimmin tavoin räjähtäviä ja hajoilevia zombipäitä. Loppua kohden toiminnan tiivistyessä ja huulenheiton kiihtyessä teinit kaivavat jo tussareita ja liekinheittimiäkin esiin. Kliimaksi kuuluu yksinomaan Tom Atkinsin esittämälle kytälle ja tämän tappamisen innosta väpättäville iskäviiksille. Dekkerin komediasta kirjoittaessa meinaavat ylisanatkin jo loppua kesken, huhhuh.
”What’s this?”
”It was a grad student. He was scheduled to work here this evening.”
”Looks like he worked a little too hard, huh?”
Lötköjen yöstä on olemassa kaksi erilaista versiota: alkuperäisessä tarinan onnellinen lopetus jää avoimeksi ja jättää oven auki jatko-osille, vaihtoehtoisessa zombiapokalypsi jää muuten vain ilman sinettiään. Kertoman mukaan testiyleisö ei pitänyt Dekkerin alkuperäisestä visiosta, joten studio päätti kuvauttaa uuden, myyvämmän finaalin. Sittenkään elokuvan markkinoinnista vastanneet tahot eivät osanneet mainostaa tuotettaan tai ymmärtäneet Dekkerin teoksen kohdeyleisöä. Kulissientakaisen sähläilyn johdosta Lötköjen yö floppasi lopulta lippuluukuilla, ja moni Dekkerin kauhukomedian ihailijaksi tunnustautunut on todellisuudessa löytänyt Lötköjen yön vasta internetin ja elokuvan fyysisten julkaisujen kautta. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan, sillä Lötköjen yö jos mikä kuuluu kasarin kauhukomedian yleissivistykseen.
”Thrill me.”
